Joulukalenterin 4. luukku: Longbournin talossa

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantaina 5. joulukuuta 2014

Hyvän kirjan ei soisi päättyvän. Yritän hidastella lukemista, vain pari sivua tai yksi luku päivässä. Mutta ei niin voi tehdä. Kirja vie mennessään ja yhtenä yönä huomaa kellon olevan kolme ja kirjassa olisi vielä 30 sivua jäljellä. Kuinka moni siinä tilanteessa sulkee kirjan nukkuakseen vielä ne neljä tuntia ennen herätystä?

Viimeisin tällainen kirja oli Jo Bakerin Longbournin talossa (2013). Suomenkielisen kirjan kanteen on lukijoiden opastukseksi painettu teksti Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Kirjan alkuperäinen nimi Longbourn antaa viitteen kirjan sisällöstä vain vannoutuneimmille Jane Austenin ja erityisesti kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo faneille.

Kirjan alku johdattaa suoraan asiaan.

" Vaatteita ei voi käyttää pesemättä, niin kuin ei voi kuljeskella ilman pukeita, ei ainakaan Hertfordshiressa eikä syyskuussa, joten pyykkipäivää ei voi välttää, mutta silti huushollin vaatteiden viikkopyykki oli Sarahille vastenmielinen ajatus."

"Edessä oli pitkä päivä, ja tämä oli vasta alkua."

Joulukalenterin 3. luukku: Neiti Maple ja muut

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 3. joulukuuta 2014

Kolmannen luukun kirja on yhteistyön ylistys. Älykkäinkään salapoliisi ei pärjää ilman tukijoukkoja!

Leonie Swannin teos Murha laitumella alkaa, kun lampaat löytävät lammaspaimenensa Geoge Glennin kuolleena. Lampaat ovat ymmällään.

"Sir Ritchfield katsoi ihmeissään. "Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli." Ritchfieldiä kylmäsi.
"Ja mistähän se lapio on peräisin?"
"Joku tökkäsi sen häneen." Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. 
"Se on voinut olla ihminen - tai erittäin suuri apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen.
"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse."

Tutkintaa johtaa neiti Maple, joka oli koko Glennkillin viisain lammas, saattoipa olla jopa maailman viisain lammas. Rikoksen ratkaisemiseen tarvitaan kuitenkin koko lauman hoksottimet ja uskallus. Jokainen lammas auttaa omalla yksilöllisellä tavallaan. Mopple the Whale muistaa kaiken, Maude ylpeilee hajuaistillaan, musta Othello tuntee sirkuksen, sarvekas Zora on syvämietteinen, Cloud villava, johtajapässi sir Ritchfield on lähes sokea ja veljensä Melmoth on nähnyt maailmaa.

Vakoilemalla ihmisiä, tekemällä uhkarohkeita retkiä läheiseen kylään, käyttäytymällä luonnollisesti ja pohtimalla yhdessä selville saatuja tietoja lampaat selvittävät murhaajan. Paljon vaikeampaa on saada ihmiset ymmärtämään asia. Sen tähden lampaat osallistuvat Smartest-Sheep-of Glennkill-Contestiin ja näyttelevät paimenensa murhan. Vain yksi ihminen ymmärtää lampaiden esityksen.

Joulukalenterin 2. luukku: Neiti Marple, ikuisesti!

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 2. joulukuuta 2014

Agatha Christien neiti Jane Marple on minusta suurenmoinen salapoliisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuka uskoo taitavaksi salapoliisiksi valkotukkaista vanhaa neitiä, joka neuloo vauvalle nuttua ja hoitaa intohimoisesti puutarhaansa?

Neiti Marplen ensiesiintyminen on teoksessa Murha maalaiskylässä (1930). Ensimmäiset kommentit Neiti Marplesta eivät ole kovin mairittelevia:

" - Ruova Price Ridley, neiti Wetherby, neiti Hartnell ja tuo kaamea neiti Marple.
- Minä oikeastaan pidän neiti Marplesta, sanoin minä. - Hänellä on huumorintajua.
- Hän on kylän pahin kissa, sanoi Griselda. - Ja hän tietää aina kaiken mitä tapahtuu - ja tekee siitä pahimmat mahdolliset johtopäätökset."

"Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä vetoava käytös - neiti Wetherby on sekoitus happamuutta ja tunteenpurkauksia. Heistä kahdesta neiti Marple on paljon vaarallisempi."

Terävä-älyinen neiti Marple näkee kaiken. Lörpöttelemällä ja juoruilemalla hän myös kuulee suurimman osan ihmisten asioista. Hän vertailee intuitiivisesti kuulemansa ja näkemänsä pitkän elämnsä aikana kuulemaansa ja näkemäänsä - ja selvittää rikoksen!

Neiti Marple viihtyy hyvin kodissaan St. Mary Meadin kylässä. Hän ei ole kovin rikas eikä hän matkustele kovin laajsti. Hänen veljenpoikansa, menestyvä kirjailija Raymond West, antaa Jane-tädilleen mahdollisuuden nähdä muutakin kuin St. Mary Meadin. Raymond tarjoaa neiti Marplelle mm. matkan Karibian merelle (Lomahotellin murhat, 1965) ja mahdollisuuden palata laspsuuden muistoihin (Bertramin hotellissa, 1967). Ympäri Englantia on joku tuttu, jonka luokse voi mennä tutkimaan murhaa. Sillä neiti Marplella on tylsää ilman ratkottavaa rikosta!

Viimeinen teos, jossa neiti Marple esiintyy, on Neiti Marplen viimeinen juttu (1977). Siinä neiti Marple esittely on huomattavan ystävällinen.

"Neiti Marple oli viehättävä vanhus. Hän oli pitkä ja laiha; hänellä oli punertavat posket, siniset silmät ja ystävällinen, hieman touhukas käytös. Hänen sinisissä silmissään oli usein pieni iloinen pilke."

Neiti Marple jatkaa vanhan neidin elämäänsä myös viimeisen juttunsa jälkeen. Tarinaa hänen kuolemastaan ei ole. Kuolematon neiti Marple!

Joulukalenterin 1. luukku: Hercule Poirot

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 1. joulukuuta 2014

Minua houkuttelee ajatus joulukalenterista, jossa on vain Agatha Christie -sitaatteja. Agatha Christien laajassa tuotannossa riittäisi kyllä siteerattavaa vaikka jokaiselle joulukalenterin päivälle ja vähän enempäänkin. En sellaista kuitenkaan lupaa, sillä kirjojen maailmaan mahtuu niin paljon muutakin.

Joulukalenterimateriaalia

Päivän sitaatti on Agtaha Christien ensimmäisestä julkaistusta kirjasta Stylesin tapaus (1920). Siinä Christie esittelee Hercule Poirotin. Sitaatti on pitkä.

"Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan mutoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotilaalliset. Hänen asunsa oli miltei uskomattoman huoliteltu; tomuhiukkanen olisi varmaan tuottanut hänelle suurempaa tuskaa kuin luodinreikä. Ikäväkseni huomasin että hän ontui nyt melko pahasti. Tämä merkillinen, keikarimainen pikku mies oli aikanaan ollut Belgian poliisivoimian suurimpia ylpeyksiä. Hänen salapoliisinvainunsa oli ainutlaatuinen, ja hän oli saavuttanut useita suurvoittoja selvittäessään aikansa ongelmallisimpia rikostapauksia."

Myöhemmin Agatha Christien tapa kuvata Hercule Poirotia muuttuu. Poirotin turhamaisuus, itserakkaus ja halu esiintyä esitetään liioitellen, kuten esim. kirjassa Rouva McGinty on kuollut (1951).

"Minä olen Hercule Poirot. Minä olen suuri, ainutlaatuinen Hercule Poirot. Ja minä, Hercule Poirot, en ole tyytyväinen McGinty-jutun tuomioon. Minulla, Hercule Poirotilla, on hyvin terävä aavistus siitä mitä todella tapahtui."

Teoksessa Rouva McGinty on kuollut Christie kohtelee Poirotia suorastaan julmasti. Poirot joutuu asumaan matkustajakodissa, jossa siisteys ja järjestys loistavat poissaolollaan eikä ruokakaan vastaa Poirotin makumieltymyksiä. Myös talon vetoisuus ja mutaiset kadut saavat Poirotin epätoivoon ja hän alkaa jopa epäillä itseään.


Christie kyllästyi Poirotiin ja kirjoitti 1940-luvun alussa Esiripun, joka on Poirotin viimeinen tapaus. Käsikirjoitus laitettiin kuitenkin kassakaappiin ja Esirippu julkaistiin vasta vuonna 1975.

------------------
Tänä vuonna joulukalenterissa tuttuun tapaan hyviä kirjoja ja sitaatteja. Julkaisen joulukalenteria lähes päivittäin jouluaattoon asti.