Kirjojen välissä

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 1. syyskuuta 2015

En ollut varannut itselleni uutta luettavaa Tukikohdan jälkeen. Ehkä toiveikkaasti ajattelin, ettei se pääty lainkaan. Että saan vielä vaikka 500 sivua lukea Stun ja Frannien elämästä, Boulderista ja uudesta elämästä tuhon jälkeen. Stephen King kertoi kirjan esipuheessa, että ihmiset käyvät häneltä säännöllisesti kysymyssä "Mitä sille ja sille tapahtui?" Ymärrän tämän oikein hyvin.

Seuraavan luettavan löytäminen oli todella vaikeaa, varsinkin puolenyön paikkeilla. Epätoivoisena katselin kirjahyllyäni, eikö siellä olisi jotain, jota en ole vielä lukenut. Päädyin kuitenkin kirjaan, jonka olen lukenut ennekin,

Rei Shimuran ensimmäin tapaus oli juuri se kirja, jonka ajattelin auttavan minua siirtymään seuraavaan kirjaan. Sillä uuden kirjan lukeminen on vaativaa, se pitää opetella lukemaan.

Rei Shimuran ensimmäinen tapaus helppolukuisena, nopeatempoisena, viihdyttävänä ja koukuttavana kirjana merkillisine japanilaisine tapoineen auttoi. Sain melkein tyjennettyä pääni Tukikohdasta. Olen valmis uppoamaan taas uuteen maailmaan, opettelemaan sen kielen, sanonnat, tavat ja käytännöt sekä ennen kaikkea ihmiset ja heidän ajatuksensa.

Ajatuksen uuden kirjan lukemaan opettelusta sain Edinburghin kirjafestivaalin tiwiitistä. Twiittasin sen heti eteenpäin, sillä ainakin minulle asia on hyvin tuttu.

1.  Päivi Erkkilä uudelleentwiittasi

   Edinburgh Book Fest ‏@edbookfest  28. elokuuta

   Reading is not linear. People read weirdly.... You almost have to teach yourself to read every new book. ~@reiflarsen

   4 uudelleentwiittausta9 suosikkia
   

   Vastaa

   Uudelleentwiitattu

   
   

   4

   Suosikki

   
   

   9

   Lisää

Stephen Kingin Tukikohta

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 29. elokuuta 2015

Stephen Kingin Tukikohtaa lukiessani odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saan alkaa kirjoittamaan kirjasta. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut kaksi päivää ja edelleen tuntuu vaikealta kertoa kirjasta. Ensinnäkin Tukikohta on hyvin laaja romaani, 1344 sivua. Toiseksi nautin kirjasta paljon. Haluaisin kertoa  kirjasta kaiken, mutta eihän niin voi tehdä. Yritän silti sanoa jotain.

Lyhentymätön ja täydellinen laitos vuodelta 1990.

Tappava virus Stephen Kingin Tukikohdan lähtökohtana on dystopialle klassinen.

Tietokoneohjelmassa oli virhe. Armeijan biolaboratoriossa karkaa erittäin muuntautumiskykyiseksi ja tarttuvaksi muokattu virus. Tietokoneohjelmalta menee noin puoli minuuutia viruksen karkaamisesta siihen kun laboratorio suljetaan ja eristetään. Puoli minuuttia kuitenkin riittää ja virus pääsee leviämään laboratorion ulkopuolelle.

Viranomaiset salaavat tapahtuman. Mediaa estetään kuoleman uhalla kertomasta tapahtumeesta. Kun sairastuneiden ja kuolleiden määrä kasvaa, uutisissa luvataan vastalääkkeen valmistuvan parin viikon sisällä. Sellaista ei tietenkään ole olemassa. Sairauden torjumiseksi ainoana lääkkeenä käytetään eristämistä. Armeija eristää kaupunkeja ja jokainen pakoon yrittävä tapetaan.

Kapteeni Tripsiksi nimetty virus alkaa normaalina flunssana eivätkä ihmiset pidä aivasteluaan ja yskimistään muuna. Jokainen sairastunut kuolee, USA (ja koko maailma) täyttyy kotiin, työpaikalle, autoon, junaan, kouluun, sairaalaan ym. kuolleista ihmisistä. Noin yksi prosentti väestöstä on kuitenkin immuuni virukselle.

Monet eloonjääneet lähtevät etsimään muita ihmisiä. Heidän matkansa saa myös toisen päämäärän unien kautta. Eloonjääneitä kiusaavat painajaiset, joissa pelottava, tumma ja kasvoton mies nostaa esiin heidän syvimmät pelkonsa. Painajaisten vastapainoksi osa heistä näkee unta äiti Abagailista, joka kutsuu heitä luokseen, ensin Polk Countyyn Nebraskassa ja myöhemmin Boulderiin Coloradossa. Samaan aikaan Randall Flagg houkuttelee ihmisiä luokseen Las Vegasiin. Hänen kutsuunsa vastaavat mm. Lloyd Henreid ja Roskismies.

Kerronta keskittyy viruksen aiheuttamien tuhojen ja eloonjääneiden matkojen kuvauksen jälkeen Boulderiin ja siellä asuviin ihmisiin, kuten Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder ja Nadine Cross. Yhteisöä rakennetaan yleisökokouksin ja yhteisin päätöksin 7-henkisen neuvoston laatimista esityksistä. Sana on vapaa, ihmiset ovat tyytyväisä ja ilmapiiri huoleton. Lukuunottamatta lännestä nousevaa tumman miehen uhkaa.

Las Vegasissa tumma mies, Randall Flagg, hallitsee pelolla ja väkivallalla. Myös Las Vegasissa ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta heiltä puuttuu rakkaus - kuten vakoilijaksi lähetetty Tom Cullen asian tajuaa.

Tukikohdan päättyessä toinen yhteisö on tuhoutunut ja toinen selviytynyt. Silti vastakkainasettelu yhteisöjen ja niiden johtohahmojen välillä ei ole kirjan keskeisintä antia.

Tukikohta kertoo eloonjääneiden matkasta, selviytymisestä ja elämän jatkumisesta - sekä hyvästä ja pahasta. Ja miten kertookaan! Elävä ihmiskuvaus tempaisee mukaansa välittömästi. Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder, Nadine Cross, Lloyd Henreid ja jopa Roskismies kuvataan niin inhimillisesti, että heidän elämänsä, ilonsa, pelkonsa, tuskansa ja motiivinsa ovat täysin lukijan ymmärrettävissä. Joidenkin kohdalla jopa rakastettavissa. Demoninen Randall  Fagg jää kuitenkin arvoituksellisen epämääräiseksi kuten arkkipahiksen kuuluukin.

Ihmettelin Tukikohdassa muutamaa asiaa. Kummassakaan eloonjääneiden yhteisössä ei käytetä rahaa yltäkylläisyyden vuoksi. Kaikkea on paitsi sähköä ja sekin saadaan järjestettyä. Sen kun valitset mieleisesi talon, auton ja mitä tavaraa ikinä haluatkaan, jota on kaupoissa tai kodeissa tarjolla. Vaikka Tukikohtaa on mainittu dystopiaksi, kirjassa kuvattu suhde rahaan ja omaisuuteen on utopiaa. Ettäkö ihminen ei ryhtyisi rohmuamaan itselleen omaisuutta enemmän kuin tarvitsee? Ettäkö kukaan ei asettuisi kaiken haltijaksi ja ryhtyisi säätelemään sitä, mitä kukin saa? Missä ovat seitsemästä kuolemansynnistä ahneus ja kateus?

King selittää henkilöhahmojensa suulla tämän ja ehkä muitakin asioita sillä, että Kapteeni Trips oli seurausta ihmisen ahneudesta. Eikä vanhaan haluta palata. Ja toisaalta, kirjan aikajana on noin vuosi. Kaikkea ei vuodessa ehdi tapahtua.

Eloonjääneet ovat hyvin huolettomia. Ruokaakin saa säilykepurkeista ja kuivamuonaa on vaikka kuinka paljon.  Luulisi silti edes jonkun ryhtyvän viljelemään maata tai pitämään kotieläimiä. Tosin Kapteeni Tripsin jälkeen villieläinten elintila kasvoi. Peuroja ja jäniksiä oli riittämiin ja pari kertaa niitä tapettiin ravinnoksi.

Koko aikaa ei voinut lukea, välillä piti mm. syödä.

Kun en lukenut Tukikohtaa, ajattelin sen ihmisiä. Odotin seuraavaa lukuhetekä saadakseni taas nauttia esim. Nickin ja Tomin hämmästyttävästä ystävyydestä, Larry Underwoodin kamppailusta itsensä kanssa ja Äiti Abagailin iättömyydestä. Jotkut kohtaukset tai pikemminkin tarinat jäävät mieleeni pitkäksi ajaksi, kuten esim. Tomin ja Stun paluumatka Boulderiin

Stephen Kingin Tukikohta kannatta lukea mm siksi, että sen mestarillinen kerronta tempaa lukijan mukaansa jokaiselle 1344 sivulle! Vierelle kannatta varata USA:n kartta.

Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina18. elokuuta 2015

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.

Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 11. elokuuta 2015

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Dan Brownin Inferno

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 3. elokuuta 2015

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.

Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)

Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 26. heinäkuuta 2015

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa on merkillinen kirja, jota ihmettelen vielä kolmannenkin (!) lukukerran jälkeen. Kirjan alussa kuvataan päähenkilö Catherine Morland parodioiden mielikuvaa kirjojen sankkarittarista. Toisessa luvussa Austen on vain hieman armollisempi sankaritartaan kohtaan ja kirjoittaa:

"Hänen olemuksensa oli miellyttävä - ja sievä milloin sattui - ja hänen mielensä oli jokseenkin yhtä tietämätön ja oppimaton kuin naisen mieli seitsemäntoista vuoden iässä yleensä on."

Catherine lähtee varakkaiden naapuriensa kanssa Bathiin, jossa hän tutustuu Thorpen perheeseen. Isabella Thorpesta tulee Catherinen rakas ystävä. Yhdessä he lukevat romaaneja. Isabella jopa luettelee Catherinellee listan kirjoista, jotka kannattaa lukea: Udolpho (jota Catehrine kirjan alussa lukee), Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäiset varoitukset, Mustan metsän ennustaja, Keskiyön kello, Reinin orpo ja Kauheat arvoitukset. Nämä goottilaisen romaanin genreen nykyään luettavat kirjat olivat aikanaan hyvin tunnettuja.

Kirjat täyttävät Catherinen pään. Hän uskoo, että jos hän vain pääsisi goottilaiseen linnaan, hänestä itsestä voisi tulla samanlainen sankaritar kuin näiden romaanien sankarittarista. 1800-luvun alussa kirjoitettua Neitoa vanhassa linnassa pidetään goottilaisen romaanin parodiana. Kuten Cervantesin Don Quijote parodioi ritariromaaneja.

Välillä parodia toimii oikein hyvin. Välillä se unohtuu ja Austen keskittyy kirjassa siihen, minkä osaa parhaiten: realistiseen kuvaukseen ihmisten välisistä suhteista, joissa taloudellisella ja yhteiskunallisella asemalla on suuri merkitys ja joissa aitous ja rehellisyys on häviävät laskelmoinnille ja teeskentelylle.

Neitoa vanhassa linnassa lukiessa alkaa jossain vaiheessa ihmetellä kirjan nimeä. Missä se vanha linna on? Ei sellaista ainakaan Bathissa ole! Catherine saa kirjan puolessa välissä kutsun Tilneyn kotiin, Northangerin linnaan. Siellä Catherine lukemiensa kirjojen (ja Henry Tilneyn matkalla kertoman tarinan) vaikutuksesta  on vakuuttunut siitä, että goottilainen linna on vanhojen vaiettujen salaisuuksien, murhan ja julmuuden tapahtumapaikka. Henry Tilney yllättää Catherinen etsimässä merkkejä murhasta ja saa nuhtelullaan Catherinen tajuamaan kuvitelmiensa mielettömyyden.

Pohtiessaan käytöstään Catherine tajuaa, että "koko juttu olisi ollut lähtöisin hänen siellä [Bathissa] harrastamansa kirjallisuuden lukemisesta". Catherine päättää tulevaisuudessa ajatella ja toimia yksinomaan terveen järjen ääntä kuunnellen.

Neito vanhassa linnassa onkin pamfletti terveen järjen puolesta mielikuvitusta ruokkivaa kirjallisuutta vastaan? Neito vanhassa linnassa on Jane Austenin ensimmäinen romaani, vaikka se julkaistiin postuumisti vuonna 1818. Ehkä kirja todellakin on Austenin ohjelmajulistus: hän hylkää goottilaisen romaanin mielettömänä ja kirjoittaa tarkkanäköistä analyysiä ihmisistä talouden ja yhteiskunnallisen aseman sanelemissa suhteissaan, ironiaa unohtamatta.

Jane Austen tunnetaan usein pelkästään rakkausromaanien kirjoittajana. Rakkautta toki tässäkin kirjassa on. Alahallin seremoniamestari esittelee Catherinelle tanssitoveriksi hienolta herrasmieheltä vaikuttvan herra Tilneyn. Tilneyn kilpakosija John Thorpe, Isabellan veli, kuvataan harvinaisen ikäväksi, jopa vastenimieliseksi, ihmiseksi eikä Catherine hänestä pidä. Kosija John Thorpe onkin vain omassa mielessään.

Henry Tilney on kuitenkin hyvin epäromanttinen romanssin osapuoli. Usein hän ylimielisesti piikittelee Catherinea tämän yksinkertaisuuden, tietämättömyyden ja naiiviuden vuoksi. Austen jopa toteaa Tilneyn vain vakavasti kiintyneen Catherineen, rakkaudesta ei puhuta.

Ostin kirjan myös englanninkielisenä. Northanger Abbeyn avulla selvitin minua vaivanneet nimitykset juomahalli, Ylähalli ja Alahalli. Kun sitten vielä googletin, ilmeni että Lower Rooms on Alahallit ja Upper Rooms on Ylähallit. Wikipedia kertoo näiden kuuluvan Bath Assembly Rooms-kokonaisuuteen Bathissa. Myös juomahalli eli Pump-room on 1799 valmistunut historiallinen rakennus Bathissa

Abbey tarkoittaa luostaria ja Northanger Abbeyn kerrotaan ollen entinen luostari. Suomenkielisen kirjan nimessä esiintyvä linna kuvaa kirjan sisältöä paremmin kuin jos kirjan nimi olisi Neito vanhassa luostarissa. Olen lukenut Northanger Abbeysta myös toisen suomennoksen (P. Merjamaa, 1999), jossa kirjan nimeä ei ole käännetty vaan se on Northanger Abbey.

Austenin kertojan ääni on kirjassa vahva. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta välillä Austen kirjoittaa minä-muodossa kirjan kirjoittajana siitä, kuinka hänen tarinansa poikkeaa edellä lueteltujen romaanien kaavasta. Neito vanhassa linnassa alkaa pohdinnalla sankarittaren ominaisuuksista muissa kirjoissa ja Austen vertaa Catherine Morlandin ominaisuuksia niihin. Kirjan loppupuolella Austen kertoo, kuinka kirjan sankarittaren kuuluu palata seikkailuistaan kotiinsa. Ja jatkaa:

"Mutta minun juttuni on aivan erilainen; minä tuon sankarittareni takaisin kotiin yksinäisenä ja alennettuna; eikä mikään suloinen hengen innoitus voi johdattaa minua yksityiskohtaisuuteen."

En tunne 1800-luvun englantilaista kirjallisuuttaa niin hyvin, että tietäisen tällaisen kommentoinnin olleen yleistä. Minusta se vaikuttaa hyvin modernilta. Ja tekee kirjan merkilliseksi.

Luulen, että kolme lukukertaa riittää tälle kirjalle.

Sota kirjoissa

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 12. heinäkuuta 2015

Olen lukenut muutaman kuukauden aikana useamman kirjan, jossa sota tai siihen valmistautuminen ovat joko tapahtumien näyttämönä tai itse tapahtuma.

Kaikki taisi alkaa Doris Lessingin kirjoista Parempien ihmisten lapsi, Hyviin naimisiin ja Myrskyn silmässä. Lessingin Väkivallan lapset -sarjan alussa vuosina 1938 ja 1939 nuoret miehet odottavat kiihkeästi sotaa - saadakseen osoittaa olevansa miehiä. Romaanien naisia ei miesten menettäminen sodalle innosta.

Sota on Lessingin kirjoissa taustatekijänä. Henkilöiden huvittelunhalu kuuluu toki nuoruuteen, mutta lähestyvä sota säväyttää huvittelun vielä vimmaisemmaksi. Myöhemmin sota tuo englantilaisia lentäjiä Rhodesiaan ja sota tarjoaa henkisen pohjan kommunistisen solun perustamiselle. Kommunistisen propagandan jakaminen ja rahan kerääminen Neuvostoliitolle on helppoa, koska Neuvostoliitto taistelee Englannin rinnalla Hitleriä vastaan.

Ken Follettin romaanissa Kun suuret sortuvat sota on päähenkilö. Ensimmäisen maailmansodan syntyyn vaikuttavia tekijöitä Follett kuvaa laajasti niiden henkilöiden kautta, jotka yrittävät estää sodan sekä sotaa kannattavien henkilöiden kautta. Follett kuvaa kirjassa ensimmäisen maailmansodan keskeiset taistelut enkä voi välttyä ajatukselta sodan mielettömyydestä.

Sodan tarkastelu viiden perheen kautta oli toimiva ratkaisu ja valotti tilannetta Venäjän, Englannin, Saksan ja USA:n näkökulmasta. Pidin kirjan todellisilta vaikuttavista henkilöistä. Kun suuret sortuvat oli ensimmäinen lukemani sotakirja. Massiivisesta koosta (yli 1200 sivua) huolimatta Kun suuret sortuvat oli hyvin kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja.

Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjassa vuoden 1918 sisällissota mullistaa ihmisten elämän ja järkyttää mielet. Valkoiseen terroriin johtaneen vihan ja itse terrorin kuvaus oli hyytävää luettavaa. Itse asiassa Westön perustelu valkoisten punaisia kohtaan tuntemalle valtavalle vihalle ja kostonhalulle jää mielestäni hieman ohueksi.

J.P. Koskisen kirjassa Kuinka sydän pysäytetään pyritään estämään sota. Juho Kivilaakso lupaa rakastetulleen estää sodat vaikka yksin.

Juho Kivilaakso on venäjän armeijassa palvelleen everstin poika, jolle isä kovin ottein opetti spartalaista kunnian käsitettä. Vallankumouksen jälkeen Juhon isä jäi Neuvosto-Venäjälle ja loi uran puna-armeijassa. Isän loikkauksen vuoksi Juho viedään äitinsä ja sisarustensa kanssa vankileirille Suomenlinnaan keväällä 1918. Mannerheim pelastaa heidät vankileiriltä, sillä Juhon isä oli hänen ystävänsä.

Myöhemmin Mannerheimin yksityisenä assistenttina  Kivilaakso  tekee diplomatian keinoin kaikkensa Berliinissä, Moskovassa, Pariisissa ja Helsingissä estääkseen sodan. Mutta se ei riitä, Terijoen laukausten jälkeen Neuvostoliitto hyökkää Suomeen ja talvisota alkaa. Kivilaakso jatkaa työtään Mannerheimin uskottuna miehenä, mutta osallistuu taisteluihin toisinaan. Ajallisesti kirja päättyy päivään, jolloin talvisota päättyi, 13.3.1940.

Viimeisin lukemani sotakirja on Ken Follettin Maailman talvi, joka on jatko-osa kirjalle Kun suuret sortuvat. Maailman talvi alkaa Berliinissä vuonna 1933. Hitler saa valtiopäivillä valtalain hyväksytyksi pelottelemalla ja uhkailemalla. Natsien harjoittama terrori on tehokasta eikä keinoja natsien ja Hitlerin saamiseksi pois vallasta löydy. Kansalaisrohkeus ja terrorin kohteiden puolustaminen johtaa kuolemaan. Jotain on silti uskallettava tehdä. Miten olisi vakoilu?

Maailman talvi -kirjaan Follett on pyrkinyt mahduttamaan useimmat toisen maailmansodan keskeisistä tapahtumista ja taisteluista. Kiinnostavaa oli ensimmäistä kertaa lukea fasismin noususta Englannissa, ydinpommin valmistuksesta ja yllättävää kyllä - Pearl Harborista.

Silti kirjassa vie hyvin paljon tilaa henkilöhahmojen elämän ja erityisesti rakkauselämän käsittely. Tällä Follett tekee henkilöhahmoja tutuksi, sillä kirjan henkilöt ovat Kun suuret sortuvat -kirjan henkilöiden lapsia. Nämä lapset eivät ole yhtä valovoimaisia ja todentuntuisia kuin vanhempansa mutta kiinnostavia he ovat.

Ajallisesti Maailman talvi jatkuu jaettuun Berliiniin ja Neuvostoliiton onnistuneeseen ydinkokeeseen asti. Tapahtumia on kirjassa todella paljon ja siksi se tuntui hajanaiselta ja hyppelevältä ja vähemmän analyyttiselta.

Maailman talveen saa sotakirjojen lukeminen osaltani loppua. Kesällä voisi todellakin lukea vähän kevyempää kirjallisuutta.

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 27. kesäkuuta 2015

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä (The Great Train Robbery) vuodelta 1975 on merkillinen kirja. Periaatteessa se kertoo dokumentinomaisesti vuonna 1855 tapahtuneesa junaryöstöstä. Elettiin Krimin sodan aikaa ja junassa kuljetettiin Krimillä olevien sotilaiden palkkarahat - kultaharkkoina.

Itse ryöstön kuvaus on lyhyt, sillä kirja keskittyy edeltäviin, hyvin huolellisiin valmisteluihin. Rikoksen aivot, herrasmies Edward Pierce saa kuitenkin todeta, että hyvin suunniteltu on vasta puoliksi tehty. Yllättävät takapakit sotkevat ja muuttavat suunnitelmia jopa ryöstöpäivänä. Nopeat ratkaisut ja kyky improvisoida tuottavat kuitenkin tuloksen: kultaharkot saadaan ryöstetyksi.

Tarina jatkuu vielä ryöstön jälkeen, mutta enpä kerro kaikkia.

Tarinan lisäksi kirjassa on runsaasti (melkein enmmän kuin itse tarinaa) viktoriaanisen englannin kuvausta. Crichtonin tavoitteena on saada lukija ymmärtämään aikakauden tapoja, ajattelua ja maailmankuvaa. Uskon, että Crichtonin antama kuva naisen asemasta, koiratappeluista, kaksinaismoraalista, tekopyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, vankiloista ja oikeuslaitoksesta vastaa nykyisinkin tutkimuksen antamaa kuvaa viktriaanisesta englannista.

Minua nämä historialliset kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin itse tarina, varsinkin kun tarinan lopputulokseen viitataan alusta lähtien. Onneksi Crichon oli malttanut jättää yhden yllätyksen kirjan loppuun.

Michael Crichton on ohjannut samannimisen elokuvan, jossa hän on ollut myös käsikirjoittajana ja joka pohjautuu tähän kirjaan.

Ai miksikö luin kirjan, vaikka se ei maailman sadanneksi paras ollutkaan? Koska Michael Crichton on kirjoittanut kirjat Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Ne ovat huomattavasti Herrasmiesryöstäjää parempia kirjoja kriittisyydessään, absurdiudessaan ja tietenkin, koska niissä on dinosauruksia.

Wau, mikä kirjasto!

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina13. kesäkuuta 2015

Kun kuulin, että Kirjastopäivät pidetään Seinäjoella, ajattelin että "plääh". Voiko tylsempää kaupunkia olla!

Kolmen Seinäjoella vieteyn päivän aikana tajusin, että siellä on kaksi ylittämätöntä paikkaa, joissa käyntiä suosittelen kaikille. Ensimmäinen on Seinäjoen uusi pääkirjasto Apila, joka avattiin elokuussa 2012,

Uusi kirjasto on suunniteltu ja toteutettu vieressä olevan Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston hengessä. Aallolle ominaiset avoimet kerrokset, valoikkunat mitä uskomattomimmissa paikoissa ja tilan tuntu on hienosti toteutettu uudessa kirjastossa.

En minä suosittele Seinäjoen kirjastoa pelkän arkkitehtuurin vuoksi. Wau-huudahdukset saa aikaan mm. lastenosasto uskomattomine lukupaikkoineen, hiljainen lukusali ja musiikkiosasto.

Käykää itse ihastumassa ja kokemassa ihme!

28/100: Ruotsalainen dekkari

Helene Turstenin Murskattu tanghevonen oli ensimmäinen ruotsalaisdekkari sitten 70-luvulla luettujen Maria Langin dekkareiden.

Murskatun tanghevosen valitsin Kampin kierrätyshyllyn kirjoista kiinnostavan nimen vuoski. Arvelin, että kirja on dekkari, mutta en arvannut Helene Turstenia ruotsalaiseksi. Muitakaan etukäteistieoja minulla ei kirjasta ollut, koska en lue takakansitekstejä.

Yhden ruotsalaisdekkarin lukeneena en julista nyt tuntevani ne kaikki ja tietäväni kaiken ruotsalaisista dekkareista. Lukiessani mietin, tällaisiäkö ne ovat vai kuuluuko vain Murskatun tanghevosen ominaisuuksiin käsiteltävien asioiden laaja kirjo:

Holokausti, skinheadit, huumekauppa, Helvetin enkelit, murrosikäisten kaksostytärten kasvatus, seksuaalinen häirintä, ju-jutsu ja tietenkin aids, seksi ja raha. Ja suomalaiset.

"Vain suomalaiset osaavat siivota."
"Arja oli kaunis hyvin tyypillisellä suomalaisella tavalla. Hänellä oli paksut vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, suuret kirkkaansiniset silmät ja leveä suu jossa oli tasaisen kauniit hampaat."

Kirja alkaa Göteborgissa marraskuisena iltana puoli kuudelta, kun mies putoaa parvekkeelta ja kuolee.

23/100: Järjestys

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 18. maaliskuuta 2015

Nautin suuresti kirjahyllyn järjestämisestä. Kuitenkin järjestän uudelleen ja uudelleen vain yhtä monista kirjahyllyistäni.

Viimeisimmässä järjestyksessä olen yhdistänyt useita erilaisia järjestysperiaatteita. Omina kokonaisuuksina ovat nyt lasten- ja nuortenkirjat, historialliset romaanit, dekkarit, runot, aforismit, näytelmät, scifi, novellit ja englanninkielinen kirjallisuus. Ja välissä on sekalainen ryhmä romaanit. Ja ylimmällä hyllyllä Christiet kahdessa kerroksessa.

Voisipa joku olettaa, ettei siinä ole mitään järjestystä!

Jokainen uusi järjestys antaa uuden näkökulman kirjoihini. Vasta tämä nykyinen järjestys paljasti, että esim. novellikokoelmani on uskomattoman pieni vaikka pidän novelleista. Tosin niitä taitaa olla toisessa hyllyssä lisää.

15/100: Joulupukin pajassa

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 3. maaliskuuta 2015

Laatikoita penkoessani (etsin tulostuspaperia) silmiini osui vanha, koneella kirjoitettu kolmisivuinen näytelmä. Yläreunassa lukee isäni käsialalla Kirj. Päivi Erkkilä v. 1968. Olin kirjoittanut näytelmän Joulupukin pajassa koulun joulujuhlaa varten. Muistan että se myös esitettiin.

Uskon saaneeni jonkin verran apua kirjoittamisessa. Ja ehkä teksti on harjoituksissa muokkautunut. Olen kuitenkin varma, että Kissavieköön-niminen unilääke on minun ideani. Myös keskeisin juonenkäänne liittyy kissaan. Muistan kuinka vaikeaa oli saada kissa näyttelemään, mutta silakka hoiti tehtävänsä ja Lillukka-kissamme selviytyi roolistaan.

Näytelmää ei voi skannata. Vain ensimmäisestä sivusta saa kunnolla selvää. Kaksi muuta sivua on spriikopiokoneella ja punaisella musteella aikaansaatuja. Jälki on epäselvä ja skannattuna se näyttäisi vielä epäselvemmältä. Kirjoitin näytelmän word-tiedostoksi ja säilytän alkuperäiset tekstit hyvässä tallessa. Olen ylpeä ainoasta kirjoittamastani näytelmästä!

12/100: Päättäväisyys

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 28. helmikuuta 2015

Vielä minä tämän kirjan luen. Olen lukenut jo enemmän kuin puolet!

Tosin en vieläkään ole ymmärtänyt, miksi kirja on kaikilla "Nämä kirjat sinun tulee lukea" -listoilla. Henkilöhahmot ovat vieraita ja olen aivan sekaisin siitä, kuka kukin on. Aurelianoja ja Jose Arcadioita on liikaa.

Tähän mennessä parhaita juttuja ovat olleet mm. unettomuustauti, jota koko Macandon kylä sairasti ja kyläläisten suhtautuminen eläviin kuviin. Pormestari selitti, etteivät elokuvat ole totta eikä niiden takia kannattanut pillastua tai joutua mielenkuohun valtaan. Selitys tuntui masentavalta ja kyläläiset tunsivat tulleensa huijatuiksi ja päättivät olla käymättä elokuvissa.

"Omissa murheissa oli heidän mielestään aivan tarpeeksi kestämistä, joten heillä ei ollut mitään syytä käydä itkemässä mielikuvitushenkilöiden kangastuksenomaisia vastoinkäymisiä."

Samaa mietin minäkin joskus, myös lukiessani kirjaa.

Kirjan henkilöhahmoista Ursula on kiinnostavin. Hän on uskomaton nainen, joka valtavalla sisulla hoitaa ison talon ja kestää perheen miesten hullutukset ja sodat. Osoittaakseni samanlaista sisua, luen kirjan loppuun.

Enkelikaupunki

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 22. helmikuuta 2015

Pidin kovasti Danielle Trussonin kirjasta Enkelioppi. Kirjan jatko-osa Enkelikaupunki ilmestyi suomeksi viime vuonna. Useasti pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupoissa pohtien kirjan ostamista ja ihmetellen sivumäärän vähäisyyttä. En ostanut kirjaa enkä toivonut sitä joululahjaksi. Totesin, että on parasta lainata kirja ensin kirjastosta ja arvioida sitten, kannattaako kirja ostaa.

Luin kirjan vuorokaudessa. Kirjaa en omakseni osta, sillä se ei ollut Enkeliopin veroinen. Enkelikaupunki on jännittävä ja vauhdikas toimintaromaani Da Vinci -koodin tyyliin. Minua eivät sellaiset kirjat kiehdo. Ne vain lukee nopeasti, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja muutaman päivän tai viikon päästä kirjasta ei muista kuin vauhdin.

Enkelioppi päättyi kaaokseen, josta selvisivät enkeliksi muuttunut Evangeline ja Evangelineen rakastunut Verlaine. Enkelikaupungissa enkelinmetsästäjäksi ryhtynyt Verlaine tekee kaikkensa pelastaakseen Evangelinen nefilien ja epäeettisiä tutukimuksia suorittavan Malcolm Godwinin kynsistä.

Vauhtia oli tapahtumien runsauden ja sykkeen lisäksi siirtymisissä paikasta toiseen. Pariisista lennettiin yhdessä hujauksessa Pietariin. Siirtymää Bulgariasta Siperian Tseljabinskiin ei selitetty mitenkään. Sen sijaan matkaa Pietarista Siperiaan Trans-Siperian pikajunalla kuvataan pitkään.

Enkelikaupungissa langenneiden enkelien ja heidän jälkeläistensä tutkimuksessa tehdään uusia ja osin vanhoja löytöjä. Kekseisellä sijalla ovat mm. Fabergén munat, Rasputinin kukka-albumi ja Nooan pelastamat siemenet.

Nooa! Enkelikaupungissa minun oli vielä vaikeampi hyväksyä esitettyjä väitteitä. Ihmettelin minkälaiseen maailmankuvaan liittyy vakaa usko vedenpaisumukseen ja muihin Raamatun kertomuksiin. Fundamentalismista ei ole kyse, sillä ainakin langenneiden enkelien jälkeläisissä tapahtuu evoluutiota. Mitä ihmettä minulle tässä kirjassa yritetään syöttää?

Voi toki olla, että minusta on tullut tosikko enkä osaa enää lukea tällaista kirjaa. Tosin ei minulla ole ollut vaikeuksia lukiessani esim. Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogiaa.

Kirjan takakannessa on ote Enkelipaupungin arviosta New York Timesissa. Sen mukaan kirja on "Hyytävän vaikuttava." Lue arvio saadaksesi selville, mitä kirjasta sanotaan.

Onnellisuus 7/100: Tutut ja moneen kertaan luetut kirjat

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 22. helmikuuta 2015

Lukulampun blogissa Jennu kysyi Miksi kirja kannattaa lukea uudelleen. Lukuisista syistä palata jo luettuihin kirjoihin tunnistin kaikki omikseni.

Kuvassa joitakin niistä kirjoista, jotka luen yhä uudelleen. Koska minua kiehtoo kirjan

- ilmapiiri (Bertramin hotellissa)
- viisaus (Noidan veli)
- mielikuvitus ja mieltäni kutukuttaa Narnian luominen leijonan karjunnalla ja Valkea velho Lontoossa (Taikurin sisarenpoika)
- kaunis kieli ja toistuvat ilmaisut ihastuttavat "jumalainen Odysseia" "huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan" (Saarikosken suomentama Odysseia)
- selvitymistarina vailla vertaa (Ugudibuu)
- tarinat, joihin palaan yhä uudestaan ja joihin vetoan keskusteluissa (Kädettömät kuninkaat)
- alun lumous, jotka jatkuu (Johannes Angelos)
- komisario Adamsbergin murharyhmä ja Kerä niminen kissa <3 data-blogger-escaped-nbsp="" data-blogger-escaped-p="">- kirjarutto, mielikuvitus, tarina (Lumikko ja yhdeksän muuta)
- Kun haluan nähdä, toivoa ja muistaa (Shikasta)

Jo luetun kirjan lukeminen on kuin kotiin tulisi. Huokaus ja lepohetki ennen lukemattomien kirjojen välissä. Ja aivan ihanaa!

Onnellisuus 5/100: Hyvä kirja

Julkaistu Päiväkävelyllä torstaina 19. helmikuuta 2015

Onnea on lukea hyvä kirja.

Martha Questin elämästä haluan lukea lisää. Onnea on sekin, että Väkivallan lapset -kirjasarjasta on jäljellä vielä neljä osaa.

Onnellisuus 2/100: Monipuolisuus

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 16. helmikuuta 2015

Onnea tunnen kirjahyllyjeni monipuolisesta sisällöstä. Kirjallisuutta, valokuva-albumeja ja kissanmallasta. Elämän tärkeät asiat välillisesti läsnä.

Tietokirjoja, romaaneja, aforismeja ja runoja. Scifiä, dekkareita, fantasiaa ja klassikoita. Kotimaista ja ulkomaista. Luettuja ja lukemattomia kirjoja. Vai voiko Nykysuomen sivistyssanakirjasta sanoa, että "olen lukenut sen" tai "en ole lukenut sitä"?

Ei enää tylsiä kirjoja

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 17. tammikuuta 2015

Olen ajatellut, että iltalukemisena voi aivan hyvin olla myös tylsä kirja. Kuvittelin että tylsyys nukuttaa paremmin kuin mielenkiintoiseksi tai jopa jännittäväksi kokemani kirja. Kumma kyllä, tylsää kirjaa luen pitempään. Epätoivoisesti odotan, että kirjassa tapahtuisi jotain kiinnostavaa tai löytäisin kirjasta jotain elähdyttävää. Odotukseni on useimmiten turha mutta sinnikkäästi jatkan lukemista. Hermostun ja nukahtaminen on entistä vaikeampaa.

Nähtyäni Teeman dokumentin ikävystymisestä  ymmärrän miksi. Sen mukaan ikävystyminen, tylsyys, aiheuttaa hermostuneisuutta ja kortisolin erittyminen elimistössä lisääntyy. Stressinpaikka siis. Eikä stressaantuneena saa nukuttua.

Eilen aloitin Toni Morrisonin kirjan Sula. Ei hermostuneisuutta, ei stressiä. Kirjan taitava kerronta, osuva ihmiskuvaus ja hyvä rytmitys rentouttivat mieleni. Stressaavat asiat eivät täyttäneet mieltäni, sen sijaan keskityin lukemaani kirjaan. Kuinka suuri nautinto onkaan lukea hyvää kirjaa!

Tylsiä kirjoja lukiessani olen ehkä ajatellut, että elän ikuisesti. Että voin käyttää aikaa myös tylsien kirjojen lukemiseen. Nyt tiedän, ettei niin kannata tehdä. Yrittäessäni muistaa, mitä tylsiä kirjoja olen lukenut, en muista kirjojen nimiä. Vain unen odottelun ja huonosti nukutun yön.

Yöjuttu

Julkaistu Päiväkävelyllä  sunnuntaina 11. tammikuuta 2015

Uusi vuosi alkoi ja olen ehtinyt olla yhtä paljon töissä kuin poissa sieltä. Flunssa, kuume ja kurkkukipu ovat vieneet voimani. Välillä kuvittelen voivani paremmin, mutta kuume ja kurkkukipu palaavat luokseni kuin bumerangi. Luulen, että paranisin kunnolla, jos saisin nukuttua.

Luen ennen nukkumaan menoa rentoutuakseni. Sammutan valon kun silmät painuvat väkisin kiinni enkä väsymykseltäni näe enää tekstiä. Ja heti valojen sammuttua iskee ahdistus. Työasiat, tehtävät ja tekemättömät, tietenkin. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Lähes paniikissa sytytän lampun ja aloitan unettoman yön.

Päätän nukkua valot päällä, jospa ahdistus ei sitten iskisi. Otan kirjan uudestaan käteeni ja aloitan lukemisen. Juuri kun olen nukahtanut kissa päättää aloittaa miukumisen. Oskusta on vanhetessaan tullut erittäin vaativa kissa. Ruokaa ja vettä on saatava heti, Ulos on päästävä. En raasski jättää vanhaa kissaa parvekkeelle yöksi. Menen sänkyyn, tunnen valtavaa väsymystä, ja alan kuulostella Oskun miukumista. Nousen ylös, päästän kissan sisälle ja palaan sänkyyn. Ja aloitan alusta. Kirjan lukeminen, torkahtaminen, valojen sammuttaminen ja ahdistava säpsähdys täysin hereille.

Pelkästään työasiat eivät minua valvota. Olen ollut kyllästynyt itseeni jo jonkin aikaa. En haluaisi enää olla minä. En halua olla tuttu, turvallinen ja luotettava Päivi. Haluan olla toisenlainen. Haluan olla se Päivi, jonka unelmat toetutuvat!

Kuume nousee - taas. Huomenna pirteänä töihin!

Joulukalenterin 7. luukku: Rei Shimura

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 7. joulukuuta 2014

"Minun täytyy selvittää eräs ilmennyt seikka, minä sanoin."

Rei Shimura on Japanissa asuva englannin opettaja/antiikkikauppias, joka ratkaisee kohdalleen tulevia rikoksia. Selvittäessään ilmenneitä seikkoja Rei Shimura on impulsiivinen, jopa holtiton ja saattaa itsensä siten vaarallisiin tilanteisiin. Hän on myös intuitiivinen ja itsepintainen, jopa jankkaava silloin kun muut eivät usko Rein tavoin jonkin yksityiskohdan tärkeydestä.

Toissakesänä ostin kirpparilta Sujata Masseyn Rei Shimura ja zen-temppelein arvoituksen. Olin toki lukenut kirjan, tiesin mitä ostin. Kevyttä luettavaa, joka tarjoaa illalle ennen nukahtamista keinon olla ajattelematta ja murehtimatta mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa.

Viime kesänä sain päähäni kerätä kaikki ilmestyneet Rei Shimurat. Onneksi kirjoja liikkui paljon kirppareilla ja divareissa. Intoni taisi loppua kesken, sillä yhdeksästä julkaistusta Rei Shimurasta minulla on kahdeksan. Rei Shimuran ensimmäinen tapaus puuttuu.

Kahdeksan yhdeksästä

Eniten pidän sarjan toiseksi viimeisestä kirjasta Rei Shimura yakuzan jäljillä (Girl in a Box, 2006,). Siitä on myös päivän toinen sitaatti:

"Kuinka monta vakoojaa tarvitaan rakastumiseen?"







Rei Shimura on 'gaijin' japanaliaisttain nähtynä: ulkomaalainen, jolla on USA:n passi ja amerikkalainen äiti. Japanilainen isä ei tätä luokittelua muuta eikä Rein japanilainen ulkoinen olemus. Ehkä tämän vuoksi kirjat vaikuttavat toisinaan japanilaisen kulttuurin esittelyltä: tältä Japani voisi näyttää ja tuntua, jos siellä asuisi, osaisi kieltä ja jos siellä asuisi mukava japanilainen sukulaisperhe. Esittely tehdään hyvin ja kirjat luettuaan tuntuu siltä, kuin oikeasti tietäisi Japanista jotain.

Vain Rei Shimura ja helmenkalastaja sekä Rei Shimura Havaijilla eivät sijoitu kokonaan tai joiltain osin Japaniin.

Joulukalenterin 6. luukku: Eetu Salin

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 6. joulukuuta 2014

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Sen jälkeen kun eduskunnassa oli 6.12.1917 äänestetty itsenäisyydestä Eetu Salin pyysi puheenvuoroa:

"Tahdon pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseeni porvariston tällaisesta edesvastuuttomasta politiikasta, että näin tärkeissä kysymyksissä esitetään asiapaperi tuollaisena yllätyksenä, ettei siihen eduskunnan suurella enemmistöllä ole ollut edes ennakolta tilaisuutta tutustua, ja että se sitten samanlaisena yllätyksenä naulataan kiinni  ilman perusteluja, noin vain yhdellä vasaraniskulla. Pelkään sellaisesta politiikasta Suomen kansalle koituvan tulevaisuudessa aivan raskaita ja vaikeita seurauksia ja vieritän sen vuoksi edesvastuun tästä tämän syyntakeettoman ja edesvastuuttoman porvariston ja sen muodostaman hallituksen niskoille."

Kuka oli Eetu Salin? Kansanedustaja ja paljon muuta.

Kalevi Kalemaan teoksessa Eetu Salin, legenda jo eläessään (1975) Salin kuvataan huikein vedoin:
"Vanhan työväenliikkeen tunnetuin agitaattori, yksi maamme suurimmista puhujista, työväenliikkeen johtajista ristiriitaisimpia, loistava taktikko, legendaarinen juoppo, vastustajien kauhistus, työväen joukkojen kunnioittama taistelija sekä maanpetoksesta tuomittu isänmaanystävä."

Samassa teoksessa tuskainen Eetu Salin pohti viisautta ja tyhmyyttä kuolinvuoteellaan Yrjö Mäkelinille Sörnäisten kuritushuoneella 6.4.1919:
"Yrjö, tiedätkö, mitä on viisaus? Minäpä sanon. Viisaus on alkuaineensa puolesta tyhmyyttä. Meidän on tehstävä tyhmyyksiä elämässämme voidaksemme ne sitten korjata ja siten kehittyä viisaiksi. Tulimmepa kuitenkin miten viisaiksi tahansa, päättyy elämämme tyhmyyteen, sillä kun kuolema tulee, ei meillä ole enää mahdollisuutta korjata sitä viimeistä tyhmyyttä. Siispä me kuolemme tyhminä; niin kait se kuoli Salomonkin. Annahan tänne se Raamattu, katsotaan."

Joulukalenterin 5. luukku: Sherlock Holmes ja tohtori Watson

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 6. joulukuuta 2014

Maailman paras yksityisetsivä Sherlock Holmes on minulle kuten monelle muullekin tutumpi tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Jeremy Brett oli upea Sherlock ja Benedict Cumberbatch on suorastaan loistava Sherlock.

Kirjoista ja lyhyistä kertomuksista minulle tutuin on Baskervillen koira. Baskervillen koira  ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Strand Magazinessa vuosina 1901–1902 ja se sijoittuu ajallisesti syksyyn 1888.

Hyllyssäni olevassa kirjassa lukee näin: "8.8.1972. Itse ostamani lahja itselleni ensimmäisillä palkkarahoilla, jotka tienasin rapanevalla. Päivi Erkkilä."

Sherlock on tottunut tarkkailemaan muita ihmisiä, mutta Baskervillen koirassa hän itse joutuu James Mortimerin tarkastelun kohteeksi.
"Suokaa anteeksi, herra Holmes, teidän ulkomuotonne on tavattoman mielenkiintoinen. En olisi odottanut, että olette noin selvästi pitkäkalloista tyyppiä ja että otsaluunne on noin voimakkaasti kehittynyt."

Mitäpä olisi Sherlock Holmes ilman John Watsonia! Sherlock sanoo Watsonille:
"Muutamat ihmiset, jotka eivät itse ole neroja, voivat huomattavalla tavalla toimia nerojen innoittajina. Minun on tunnustettava, hyvä ystävä, että minä olen sinulle hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa."

ja vähän myöhemmin
"Kun sanoin sinun innoittavan minua, tarkoitin rehellisesti puhuen sitä, että nimenomaan sinun virheesi ovat silloin tällöin opastaneet minut oikealle tolalle."
Samasta syystä Hercule Poirot kaipaa ystäväänsä kapteeni Hastingsia.

Sherlock Holmes on kiintynyt Watsoniin. Lähettäessään Watsonin Devonshireen Henry Baskervillen turvaksi Holmes sanoo:
"Mutta olen vähän huolissani.
- Miksi niin?
- Sinun lähtösi takia. Tämä on ikävä ja vaarallinen juttu, Watson. Kuta enemmän asiaa ajttelen, sitä vähemmän siitä pidän. Niin, hyvä veli, naura sinä vain, mutta olen iloinen, jos saan sinut takaisin Baker Streetin varrelle."