Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina18. elokuuta 2015

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.

Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 11. elokuuta 2015

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Dan Brownin Inferno

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 3. elokuuta 2015

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.

Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)

Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 26. heinäkuuta 2015

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa on merkillinen kirja, jota ihmettelen vielä kolmannenkin (!) lukukerran jälkeen. Kirjan alussa kuvataan päähenkilö Catherine Morland parodioiden mielikuvaa kirjojen sankkarittarista. Toisessa luvussa Austen on vain hieman armollisempi sankaritartaan kohtaan ja kirjoittaa:

"Hänen olemuksensa oli miellyttävä - ja sievä milloin sattui - ja hänen mielensä oli jokseenkin yhtä tietämätön ja oppimaton kuin naisen mieli seitsemäntoista vuoden iässä yleensä on."

Catherine lähtee varakkaiden naapuriensa kanssa Bathiin, jossa hän tutustuu Thorpen perheeseen. Isabella Thorpesta tulee Catherinen rakas ystävä. Yhdessä he lukevat romaaneja. Isabella jopa luettelee Catherinellee listan kirjoista, jotka kannattaa lukea: Udolpho (jota Catehrine kirjan alussa lukee), Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäiset varoitukset, Mustan metsän ennustaja, Keskiyön kello, Reinin orpo ja Kauheat arvoitukset. Nämä goottilaisen romaanin genreen nykyään luettavat kirjat olivat aikanaan hyvin tunnettuja.

Kirjat täyttävät Catherinen pään. Hän uskoo, että jos hän vain pääsisi goottilaiseen linnaan, hänestä itsestä voisi tulla samanlainen sankaritar kuin näiden romaanien sankarittarista. 1800-luvun alussa kirjoitettua Neitoa vanhassa linnassa pidetään goottilaisen romaanin parodiana. Kuten Cervantesin Don Quijote parodioi ritariromaaneja.

Välillä parodia toimii oikein hyvin. Välillä se unohtuu ja Austen keskittyy kirjassa siihen, minkä osaa parhaiten: realistiseen kuvaukseen ihmisten välisistä suhteista, joissa taloudellisella ja yhteiskunallisella asemalla on suuri merkitys ja joissa aitous ja rehellisyys on häviävät laskelmoinnille ja teeskentelylle.

Neitoa vanhassa linnassa lukiessa alkaa jossain vaiheessa ihmetellä kirjan nimeä. Missä se vanha linna on? Ei sellaista ainakaan Bathissa ole! Catherine saa kirjan puolessa välissä kutsun Tilneyn kotiin, Northangerin linnaan. Siellä Catherine lukemiensa kirjojen (ja Henry Tilneyn matkalla kertoman tarinan) vaikutuksesta  on vakuuttunut siitä, että goottilainen linna on vanhojen vaiettujen salaisuuksien, murhan ja julmuuden tapahtumapaikka. Henry Tilney yllättää Catherinen etsimässä merkkejä murhasta ja saa nuhtelullaan Catherinen tajuamaan kuvitelmiensa mielettömyyden.

Pohtiessaan käytöstään Catherine tajuaa, että "koko juttu olisi ollut lähtöisin hänen siellä [Bathissa] harrastamansa kirjallisuuden lukemisesta". Catherine päättää tulevaisuudessa ajatella ja toimia yksinomaan terveen järjen ääntä kuunnellen.

Neito vanhassa linnassa onkin pamfletti terveen järjen puolesta mielikuvitusta ruokkivaa kirjallisuutta vastaan? Neito vanhassa linnassa on Jane Austenin ensimmäinen romaani, vaikka se julkaistiin postuumisti vuonna 1818. Ehkä kirja todellakin on Austenin ohjelmajulistus: hän hylkää goottilaisen romaanin mielettömänä ja kirjoittaa tarkkanäköistä analyysiä ihmisistä talouden ja yhteiskunnallisen aseman sanelemissa suhteissaan, ironiaa unohtamatta.

Jane Austen tunnetaan usein pelkästään rakkausromaanien kirjoittajana. Rakkautta toki tässäkin kirjassa on. Alahallin seremoniamestari esittelee Catherinelle tanssitoveriksi hienolta herrasmieheltä vaikuttvan herra Tilneyn. Tilneyn kilpakosija John Thorpe, Isabellan veli, kuvataan harvinaisen ikäväksi, jopa vastenimieliseksi, ihmiseksi eikä Catherine hänestä pidä. Kosija John Thorpe onkin vain omassa mielessään.

Henry Tilney on kuitenkin hyvin epäromanttinen romanssin osapuoli. Usein hän ylimielisesti piikittelee Catherinea tämän yksinkertaisuuden, tietämättömyyden ja naiiviuden vuoksi. Austen jopa toteaa Tilneyn vain vakavasti kiintyneen Catherineen, rakkaudesta ei puhuta.

Ostin kirjan myös englanninkielisenä. Northanger Abbeyn avulla selvitin minua vaivanneet nimitykset juomahalli, Ylähalli ja Alahalli. Kun sitten vielä googletin, ilmeni että Lower Rooms on Alahallit ja Upper Rooms on Ylähallit. Wikipedia kertoo näiden kuuluvan Bath Assembly Rooms-kokonaisuuteen Bathissa. Myös juomahalli eli Pump-room on 1799 valmistunut historiallinen rakennus Bathissa

Abbey tarkoittaa luostaria ja Northanger Abbeyn kerrotaan ollen entinen luostari. Suomenkielisen kirjan nimessä esiintyvä linna kuvaa kirjan sisältöä paremmin kuin jos kirjan nimi olisi Neito vanhassa luostarissa. Olen lukenut Northanger Abbeysta myös toisen suomennoksen (P. Merjamaa, 1999), jossa kirjan nimeä ei ole käännetty vaan se on Northanger Abbey.

Austenin kertojan ääni on kirjassa vahva. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta välillä Austen kirjoittaa minä-muodossa kirjan kirjoittajana siitä, kuinka hänen tarinansa poikkeaa edellä lueteltujen romaanien kaavasta. Neito vanhassa linnassa alkaa pohdinnalla sankarittaren ominaisuuksista muissa kirjoissa ja Austen vertaa Catherine Morlandin ominaisuuksia niihin. Kirjan loppupuolella Austen kertoo, kuinka kirjan sankarittaren kuuluu palata seikkailuistaan kotiinsa. Ja jatkaa:

"Mutta minun juttuni on aivan erilainen; minä tuon sankarittareni takaisin kotiin yksinäisenä ja alennettuna; eikä mikään suloinen hengen innoitus voi johdattaa minua yksityiskohtaisuuteen."

En tunne 1800-luvun englantilaista kirjallisuuttaa niin hyvin, että tietäisen tällaisen kommentoinnin olleen yleistä. Minusta se vaikuttaa hyvin modernilta. Ja tekee kirjan merkilliseksi.

Luulen, että kolme lukukertaa riittää tälle kirjalle.

Sota kirjoissa

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 12. heinäkuuta 2015

Olen lukenut muutaman kuukauden aikana useamman kirjan, jossa sota tai siihen valmistautuminen ovat joko tapahtumien näyttämönä tai itse tapahtuma.

Kaikki taisi alkaa Doris Lessingin kirjoista Parempien ihmisten lapsi, Hyviin naimisiin ja Myrskyn silmässä. Lessingin Väkivallan lapset -sarjan alussa vuosina 1938 ja 1939 nuoret miehet odottavat kiihkeästi sotaa - saadakseen osoittaa olevansa miehiä. Romaanien naisia ei miesten menettäminen sodalle innosta.

Sota on Lessingin kirjoissa taustatekijänä. Henkilöiden huvittelunhalu kuuluu toki nuoruuteen, mutta lähestyvä sota säväyttää huvittelun vielä vimmaisemmaksi. Myöhemmin sota tuo englantilaisia lentäjiä Rhodesiaan ja sota tarjoaa henkisen pohjan kommunistisen solun perustamiselle. Kommunistisen propagandan jakaminen ja rahan kerääminen Neuvostoliitolle on helppoa, koska Neuvostoliitto taistelee Englannin rinnalla Hitleriä vastaan.

Ken Follettin romaanissa Kun suuret sortuvat sota on päähenkilö. Ensimmäisen maailmansodan syntyyn vaikuttavia tekijöitä Follett kuvaa laajasti niiden henkilöiden kautta, jotka yrittävät estää sodan sekä sotaa kannattavien henkilöiden kautta. Follett kuvaa kirjassa ensimmäisen maailmansodan keskeiset taistelut enkä voi välttyä ajatukselta sodan mielettömyydestä.

Sodan tarkastelu viiden perheen kautta oli toimiva ratkaisu ja valotti tilannetta Venäjän, Englannin, Saksan ja USA:n näkökulmasta. Pidin kirjan todellisilta vaikuttavista henkilöistä. Kun suuret sortuvat oli ensimmäinen lukemani sotakirja. Massiivisesta koosta (yli 1200 sivua) huolimatta Kun suuret sortuvat oli hyvin kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja.

Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjassa vuoden 1918 sisällissota mullistaa ihmisten elämän ja järkyttää mielet. Valkoiseen terroriin johtaneen vihan ja itse terrorin kuvaus oli hyytävää luettavaa. Itse asiassa Westön perustelu valkoisten punaisia kohtaan tuntemalle valtavalle vihalle ja kostonhalulle jää mielestäni hieman ohueksi.

J.P. Koskisen kirjassa Kuinka sydän pysäytetään pyritään estämään sota. Juho Kivilaakso lupaa rakastetulleen estää sodat vaikka yksin.

Juho Kivilaakso on venäjän armeijassa palvelleen everstin poika, jolle isä kovin ottein opetti spartalaista kunnian käsitettä. Vallankumouksen jälkeen Juhon isä jäi Neuvosto-Venäjälle ja loi uran puna-armeijassa. Isän loikkauksen vuoksi Juho viedään äitinsä ja sisarustensa kanssa vankileirille Suomenlinnaan keväällä 1918. Mannerheim pelastaa heidät vankileiriltä, sillä Juhon isä oli hänen ystävänsä.

Myöhemmin Mannerheimin yksityisenä assistenttina  Kivilaakso  tekee diplomatian keinoin kaikkensa Berliinissä, Moskovassa, Pariisissa ja Helsingissä estääkseen sodan. Mutta se ei riitä, Terijoen laukausten jälkeen Neuvostoliitto hyökkää Suomeen ja talvisota alkaa. Kivilaakso jatkaa työtään Mannerheimin uskottuna miehenä, mutta osallistuu taisteluihin toisinaan. Ajallisesti kirja päättyy päivään, jolloin talvisota päättyi, 13.3.1940.

Viimeisin lukemani sotakirja on Ken Follettin Maailman talvi, joka on jatko-osa kirjalle Kun suuret sortuvat. Maailman talvi alkaa Berliinissä vuonna 1933. Hitler saa valtiopäivillä valtalain hyväksytyksi pelottelemalla ja uhkailemalla. Natsien harjoittama terrori on tehokasta eikä keinoja natsien ja Hitlerin saamiseksi pois vallasta löydy. Kansalaisrohkeus ja terrorin kohteiden puolustaminen johtaa kuolemaan. Jotain on silti uskallettava tehdä. Miten olisi vakoilu?

Maailman talvi -kirjaan Follett on pyrkinyt mahduttamaan useimmat toisen maailmansodan keskeisistä tapahtumista ja taisteluista. Kiinnostavaa oli ensimmäistä kertaa lukea fasismin noususta Englannissa, ydinpommin valmistuksesta ja yllättävää kyllä - Pearl Harborista.

Silti kirjassa vie hyvin paljon tilaa henkilöhahmojen elämän ja erityisesti rakkauselämän käsittely. Tällä Follett tekee henkilöhahmoja tutuksi, sillä kirjan henkilöt ovat Kun suuret sortuvat -kirjan henkilöiden lapsia. Nämä lapset eivät ole yhtä valovoimaisia ja todentuntuisia kuin vanhempansa mutta kiinnostavia he ovat.

Ajallisesti Maailman talvi jatkuu jaettuun Berliiniin ja Neuvostoliiton onnistuneeseen ydinkokeeseen asti. Tapahtumia on kirjassa todella paljon ja siksi se tuntui hajanaiselta ja hyppelevältä ja vähemmän analyyttiselta.

Maailman talveen saa sotakirjojen lukeminen osaltani loppua. Kesällä voisi todellakin lukea vähän kevyempää kirjallisuutta.

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 27. kesäkuuta 2015

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä (The Great Train Robbery) vuodelta 1975 on merkillinen kirja. Periaatteessa se kertoo dokumentinomaisesti vuonna 1855 tapahtuneesa junaryöstöstä. Elettiin Krimin sodan aikaa ja junassa kuljetettiin Krimillä olevien sotilaiden palkkarahat - kultaharkkoina.

Itse ryöstön kuvaus on lyhyt, sillä kirja keskittyy edeltäviin, hyvin huolellisiin valmisteluihin. Rikoksen aivot, herrasmies Edward Pierce saa kuitenkin todeta, että hyvin suunniteltu on vasta puoliksi tehty. Yllättävät takapakit sotkevat ja muuttavat suunnitelmia jopa ryöstöpäivänä. Nopeat ratkaisut ja kyky improvisoida tuottavat kuitenkin tuloksen: kultaharkot saadaan ryöstetyksi.

Tarina jatkuu vielä ryöstön jälkeen, mutta enpä kerro kaikkia.

Tarinan lisäksi kirjassa on runsaasti (melkein enmmän kuin itse tarinaa) viktoriaanisen englannin kuvausta. Crichtonin tavoitteena on saada lukija ymmärtämään aikakauden tapoja, ajattelua ja maailmankuvaa. Uskon, että Crichtonin antama kuva naisen asemasta, koiratappeluista, kaksinaismoraalista, tekopyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, vankiloista ja oikeuslaitoksesta vastaa nykyisinkin tutkimuksen antamaa kuvaa viktriaanisesta englannista.

Minua nämä historialliset kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin itse tarina, varsinkin kun tarinan lopputulokseen viitataan alusta lähtien. Onneksi Crichon oli malttanut jättää yhden yllätyksen kirjan loppuun.

Michael Crichton on ohjannut samannimisen elokuvan, jossa hän on ollut myös käsikirjoittajana ja joka pohjautuu tähän kirjaan.

Ai miksikö luin kirjan, vaikka se ei maailman sadanneksi paras ollutkaan? Koska Michael Crichton on kirjoittanut kirjat Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Ne ovat huomattavasti Herrasmiesryöstäjää parempia kirjoja kriittisyydessään, absurdiudessaan ja tietenkin, koska niissä on dinosauruksia.

Wau, mikä kirjasto!

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina13. kesäkuuta 2015

Kun kuulin, että Kirjastopäivät pidetään Seinäjoella, ajattelin että "plääh". Voiko tylsempää kaupunkia olla!

Kolmen Seinäjoella vieteyn päivän aikana tajusin, että siellä on kaksi ylittämätöntä paikkaa, joissa käyntiä suosittelen kaikille. Ensimmäinen on Seinäjoen uusi pääkirjasto Apila, joka avattiin elokuussa 2012,

Uusi kirjasto on suunniteltu ja toteutettu vieressä olevan Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston hengessä. Aallolle ominaiset avoimet kerrokset, valoikkunat mitä uskomattomimmissa paikoissa ja tilan tuntu on hienosti toteutettu uudessa kirjastossa.

En minä suosittele Seinäjoen kirjastoa pelkän arkkitehtuurin vuoksi. Wau-huudahdukset saa aikaan mm. lastenosasto uskomattomine lukupaikkoineen, hiljainen lukusali ja musiikkiosasto.

Käykää itse ihastumassa ja kokemassa ihme!