Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 10

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 17. joulukuuta 2011

Pidän joulusta. Etenkin nautin ajasta ennen joulua, joulun valmistelemisesta. Mielelläni lähden tuuleen ja vesisateeseen ostamaan joulukortteja, joululahjoja, joulukoristeita, lahjapapereita, pakettikortteja ja lahjanauhoja. Kodin siivoamiseen tarvitsen vetoapua eli kutsun sisareni perheineen joululaulajaisiin. Heitä varten siivoan kotini mielelläni. 

Nautin myös itse joulusta. Kodin kauneudesta joulukoristeineen, levosta ja rauhasta, rakkaista ja läheisistä ihmisistä ja – joululahjoista.

Päivän sitaatti C. S. Lewisin kirjasta Velho ja leijona kertoo kauhistuttavasta tilanteesta:

”Aina talvi eikä koskaan joulu, ajattelehan sitä!”

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 9

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 13. joulukuuta 2011

Kirjallisuudessa on kautta aikojen esitetty loistavia, merkittäviä, vastauksen saaneita ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä. Kuuluisin kysymys lienee ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit?”, mutta minun lempikysymykseni on tämä J. R. R. Tolkienin kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin esitetty kysymys.

”Kysy, kysy nyt!” hoputti Klonkku.

Bilbo nipisti itseään ja läimäytti itseään, hän tarttui pikku miekkaansa, hän pani toisen käden taskuun. Taskusta hän löysi sormuksen jonka hän oli noukkinut käytävän lattialta ja unohtanut kokonaan.

”Mitä minulla on taskussa?” hän sanoi ääneen. Hän puhui itsekseen, mutta Klonkku luuli että kysymys oli arvoitus ja hermostui vallan mahdottomasti.

”Ei reilua! Ei reilua!” se sähisi. ”Ei reilua, aarre, ei ole reilua kysyä että mitä ssillä on niissä saasstaisissa tasskuissaan.”

Kun Bilbo huomasi mitä oli tapahtunut, hän pitäytyi kysymykseen paremman puutteessa. ”Mitä minulla on taskussani”? hän kysyi lujemmalla äänellä.

Enkelioppi

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantainai 17. kesäkuuta 2011

Työpaikkani henkilökunnan kirjastosta lainasin kaksi kirjaa, jotka olivat jääneet Kirjavinkkien arvosteluista mieleen. Danielle Trussonin Enkelioppi ja John Verdonin Numeropeli ovat kumpikin aikamoisia tiiliskiviä, mutta onhan lomalla aikaa lukea.

Danielle Trussonin Enkelioppi hämmensi minua kovasti. Niin luontevaa kuin onkin katsoa Supernaturalia ja ihastella enkeli Castielia, enkeleistä lukeminen tuntui lähes loukkaavalta. Ihanko totta joku kuvittelee, että otan kirjan lähtökohdan enkeleistä ja enkelitutkijoista tosissani? Näin ajatellessani ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut, sillä olen lukenut lukuisat määrät fantasiaa ja scifiä ilman mitään vaikeuksia.

Jotta olisin pystynyt lukemaan Enkeliopin, yritin – ensimmäistä kertaa lukemishistoriani aikana – luokittaa kirjaa johonkin genreen. Oliko teos realismia, scifiä vai fantasiaa? Realistinen fantasia tuntui melko hyvältä, mutta ei tarkkaan osuvalta. Ihmettelin kovasti itseäni ja tarvettani löytää kirjalle genre. Lopulta tyydyin ajatukseen siitä, että Enkelioppi kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta tai rinnakkaistodellisuudesta. Maailmasta, jossa Raamatun kertomukset esim. vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista ovat tosia. Tähän tulokseen päästyäni olin lukenut jo puolet kirjasta.

Pidin kirjasta, vaikka moneen otteeseen pelkäsin sen muuttuvan ennalta arvattavaksi ja Da Vinci koodin tyyppiseksi kaahailuksi. Päähenkilönä on 23-vuotias nunna Evangeline Pyhän Rosan luostarissa. Kirja alkaa Evangelinen aamusta, sen rutiinien kuvailulla. Tunnin osallistuminen keskeytymättömään rukoukseen, luostarin postin läpikäyminen ja työ kirjastossa olivat ehkä se juttu, joka koukutti minut. Hidasta ja tapahtumatonta ja varmaan useimpien mielestä erittäin epäkiinnostavaa. Ja juuri siksi pidin kirjailijaa rohkeana ja älykkäänä.

Tarina langenneiden enkelien ja ihmisten lapsista, nefileistä, ja niitä vastaan taistelevista enkelitutkijoista on huikea, älykäs, hyvin perusteellinen ja välillä piinaavan jännittävä. Luin kirjaa niin kauan kuin silmäni pysyivät auki, nukuin pari tuntia ja heräsin jatkamaan lukemista. Suoraan sanottuna lumoava kirja.

Kuvitellessani olevani kirjan kanssa jo sinut, luin kansiliepeeseen kirjoitetun jutun. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu, toki, ja siihen on tulossa jatko-osa. Lukemiseni oli loppua siihen. Eikö tarinaa saa kerrottua yhdessä kirjassa? Pelkäsin kirjan päättyvän ällöttävään cliffhangeriin ja joutuvani odottamaan vuosia saadakseni selville, miten tarinassa käy. Cliffhanger lopussa oli, mutta ei sietämätön. Yllättävä ja omituinen loppu useine kuolemineen päätti tarinan jättäen kuitenkin sopivasti avoimia kysymyksiä Enkelioppi 2:ta varten.

Enkeliopin lukeminen oli myös fyysinen kokemus. Suurikokoinen ja painava kirja sängyssä makuulla luettuna oli haaste ranteilleni. Onneksi Numeropeli on hieman kevyempi.

Noidan veli

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 3. tammikuuta 2010

Diana Wynne Jonesin Noidan veli ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Ensilukeminen teki suuren vaikutuksen ja pidin sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sisareni lukivat sen myös ja keskusteluissa ilmeni, että he kaikki eivät pitäneetkään kirjasta. He pitivät sitä liian ahdistavana voidakseen nauttia siitä.

Päätin lukea Noidan veljen nyt uudestaan, ties kuinka monennen kerran. Halusin lukea sen itselleni varoitukseksi ja muistutukseksi. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin useampi vuosi, joten muistissani olivat vain kirjan pääpiirteet. Noidan veli kertoo Kissasta, oikealta nimeltään Eric, jonka sisar Gwendolen on mahtava noita. Kissa on passiivinen tarkkailija, joka palvoo sisartaan. Itseään hän ei pidä minään, kaikki taito ja lahjakkuus, aivan kaikki, on Gwendolenissa.

Kissa on puhtaimpia itsensä syrjäyttämisen hahmoja, mihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Koska itseni syrjäyttäminen on persoonallisuuteni huonoimpia ominaisuuksia (ominaisuus, jonka näkevät vain minut paremmin tuntevat ihmiset), ajattelin, että tämä kirja vahvistaa minua pitämään huolen itsestäni.

Myöskään Kissa ei osaa huolehtia itsestään eikä hän osaa puolustaa itseään. Kissa vähättelee itseään aina kun se on mahdollista. Chrestomancin kysyessä Kissalta voiko tähän luottaa, Kissa vastaa: ”Älkää ihmeessä. Se olisi ihan hirveää. Minuun ei voi yhtään luottaa.”

Koska Kissa ei pidä itseään minään, hän ei myöskään ota vastuuta. Gwendolen on ilkeä, töykeä, huonokäytöksinen ja omaan ylivoimaisuuteensa luottava noita, joka kostonhimossaan tekee useita inhottavia taikoja Chrestomancin linnassa. Kissan mielestä hänen tehtävänsä ei ollut puuttua Gwendolenin taikoihin. Jos Kissa jotenkin kommentoi Gwendolenin tekemiä taikoja, hän saattoi sanoa, että se oli rumasti tehty.

Gwendolenin lahjakkuus perustui Kissan lahjojen hyväksikäyttämiseen. Omien voimavarojen tunnistamattomuus ja niiden tiedostamaton luovuttaminen toisen käyttöön aiheuttavat Kissan kuoleman. Monta kertaa, sillä hänellä oli yhdeksän henkeä.

Gwendolen lähti toiseen maailmaan ja hänen sijalleen tuli kaksoisolento Janet. Kissa joutui ottamaan vastuun Janetista, koska Janet ei muuten olisi selvinnyt Kissan maailmassa. Gwendolenin lähtö sai aikaiseksi myös sen, että Kissan omat voimavarat alkoivat tulla esiin.

Diana Wynne Jones voitti Noidan veli kirjallaan vuonna 1977 Guardian Awardin. Omista voimavaroistaan tietämättömiä henkilöitä on hänen muissakin kirjoissaan, kuten esimerkiksi riemukkaan hauskassa Voi noita noitia –teoksessa. Liikkuva linna oli Hayao Miyazakin ohjaaman piirretyn elokuvan perustana.

---------------
Huomasin vasta kirjaa hyllyyn laittaessani, että Voi noita noitia on Eva Ibbotsonin kirjoittama. Pyydän anteeksi aikaisemmin antamaani virheellistä tietoa.

Pimeä nousee

Julkaistu Päiväkävelyllä torstaina 31. joulukuuta 2009

Olen naiivi, lapsellinen ja idealistinen. Juuri siksi luen edelleen nuorille suunnattuja kirjoja. Joululukemisekseni valitsin nuorten fantasiakirjan Pimeä nousee, joka on Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven julkaistiin lapsellisin viisikkomaisin kansin, aivan kuin kokeeksi. En tiedä, minkälainen vastaanotto kirjalla oli Suomessa aikoinaan, mutta onneksi sarjan kääntämistä jatkettiin. Varsinkin kun sarjan päähenkilö Will aloittaa olemisensa vasta toisessa osassa.

Ainut syy Pimeä nousee -kirjan valinnaksi joululukemiseksi oli sen tapahtumien sijoittuminen talvipäivänseisauksen ja loppiaisen väliin. Mieleeni ei tullut muita kirjoja, jotka näin tarkkaan ajoittuvan joulunaikaan, vaikka niitä lienee olemassa. Loppiaisen tienoilla luen Loppiaisaaton eli Kuten haluatte!

Valinta oli onnistunut, ainakin se on usein pyörinyt mielessäni katsellessani jatkuvaa lumisadetta ja tuntiessani kiristyvän pakkasen. Lumella ja kylmällä on kirjassa keskeinen rooli, ne ovat tarinassa pimeän keinoja estää ikivanhoja toimimasta. Tapahtumapaikkana on eteläinen Englanti. Maa, jossa pienikin lumisade aiheuttaa edelleen sekasortoa. Kun siihen yhdistää pakkasen, englantilaiset ovat pulassa, ainakin minusta se on vaikuttanut siltä. Kirjassa tosin vain melkein.

"Hassua", Will sanoi kun he puikkelehtivat häntä kohti. "Kaikki on ihan pielessä ja silti ihmiset näyttävät paljon onnellisemmilta kuin muulloin. Katsokaa nyt. Kihisevät innosta." 

"Englantilaisia", Merriman sanoi.

Pimeä nousee ei ole elämää suurempi, mutta se on hyvä kirja ja se riittää minulle. Kirjan lukeminen on nautinnollista, koska sen kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja taitavaa. Puhdasta fantasiaa se ei ole, sillä Willin elämä tässä ja nyt on koko ajan läsnä. Will on samanaikaisesti viimeinen Ikivanha ja 11-vuotias poika. Molemmat tasot tai elämät on taitavasti lomitettu yhteen. Hyvän ja pahan välinen taistelu on tarinan teemana toki tuttu, mutta silti Pimeä nousee on raikas ja poikkeaa edukseen monesta muusta kirjasta.

Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Olen lukenut muutaman arvostelun elokuvasta. Niissä se yleensä arvioitiin ala-arvoiseksi. Jos se on yhtä huono filmatisointi kuin Kultainen kompassi oli, en sitä halua nähdäkään. Kultaisen kompassin ja koko Universumin tomu -trilogian lukemista suosittelen myös. Miksi tyytyä huonoon leffaan, kun on mahdollista lukea loistavaa kirjallisuutta?

Sankarittaret

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 12. syyskuuta 2009

Eileen Favoriten teos Sankarittaret kertoo 13-vuotiaasta Pennystä, jonka kotona romaanien sankarittaret vierailevat. Teoksen lähtökohta on hauska, mutta tarina ei toiminut odottamallani tavalla. Vierailevia sankarittaria ovat mm. madame Bovary, Franny Glass, Scarlett O’Hara ja Catherine Earnshaw. Kuuluisia henkilöhahmoja, joista luulin saavan enemmän irti. En pitänyt kirjasta. Se oli tylsä, mitäänsanomaton ja aivan liian pitkä. Tiivistämällä ja tarinaa muokkaamalla siitä olisi ehkä saanut hyvän novellin. Romaanina se ei toiminut.

Kirjallisuuden kuuluisien sankarittarien käyttäminen henkilöhahmoina tuo mieleeni fanfictionin. Siinä kirjoittaja jatkaa ja kehittää lisää jo olemassa olevaa, muiden keksimää tarinaa. Fanfictionin aiheet haetaan yleensä populaarikulttuurista: tv-sarjoista, myös reality-sarjoista, animesta, mangasta, romaaneista. Yleensä fanfiction pysyy alkuperäisen tarinan maailmassa, mutta Sankarittarissa he saapuivat kirjan nykyaikaan levätäkseen omasta tarinastaan. Niinpä useat sankarittaret ovat sekopäisiä tai vain nukkuvat suurimman osan vierailustaan.

Penny inhoaa ja ihailee sankarittaria. Hän on katkera äidilleen, joka tuntuu antavan kaiken aikansa sankarittarille oman tyttären hoituessa siinä sivussa. Äiti on sankarittarien ymmärtäväinen kuulija. Hän ei anna neuvoja, koska sankarittarien tarinaa ei voi muuttaa. Äidin majatalon periaatteena on, että sankarittaret eivät saa vihiä omasta tarinastaan. Siksi kaikki romaanit ovat lukkojen takana vintillä Humisevaa harjua lukuun ottamatta.

Pennyn on vaikea tajuta, mikä on totta ja mikä ei. Eiväthän sankarittaret voi oikeasti tulla hänen kotiinsa. Penny ei pysty käsittelemään asiaa, koska äiti ei hänen kanssaan asiasta keskustele ja muiden kanssa siitä puhuminen on kiellettyä. Teoksen toden ja epätoden teema on sen heikoin kohta. Sitä ei onnistuta käsittelemään uskottavasti. Luettuani kirjan minusta tuntui, että höh, eihän tätä kysymystä ratkaistu lainkaan. Varsinkin kun sitä ei olisi tarvinnut käsitellä lainkaan. Hyvässä fictiossa voi ja saa olla uskomattomia tapahtumia ja henkilöitä, jos teoksen sisäinen logiikka toimii ja on uskottava. Sankarittarissa niin ei ollut.