Oppinut neiti

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 17. elokuuta 2014

Kameleontin varjon jälkeen kaipasin rentouttavaa, ihanaa ja kevyttä luettavaa. Kaari Utrion Oppinut neiti on juuri sitä. Lisäksi Oppinut neiti on katsaus 1800-luvun alun säätyläiselämään ja sen normeihin.

Nuorena neitona luin Utriolta Vehkalahden neidot, Sunnevat ja muistaakseni myös Piritta, Karjalan tyttären. Silloin Utrion kirjoissa kiehtoi naishistorian lisäksi siihen aikaan rohkeat ja nuoren tytön mieltä kiihdyttävät romanssit, rakkaudet ja seksi. Oppineessa neidissä ei seksiä ole enkä sitä siihen kaivannut.

Sofia Malm on Smolnan tyttöopiston käynyt oppinut neiti, naimaton opettajatar Pietarissa ja 24 vuotias.

"Minuahan onni suosii!! Olen saanut erinomaisen koulutuksen enkä ole riippuvainen kenestäkään."

Christian ei pystynyt tyrmistykseltään sanomaan mitään. Säätyläisnainen oli aina riippuvainen jostakin miehestä, se kuului asemaan, ja juuri se teki hienosta hienon. Kalastajaeukot anasaitsivat oman leipänsä, eivät upseerin tyttäret."

Sofia Malm lähtee Pietarista Porojärvelle Lappiin kuultuaan äitinsä olevan sairas. Lappiin matkaavat myös majuri Lars Hackfelt yhdessä veljenpoikansa paroni Christian Hackfeltin kanssa. Majuri haluaa nähdä kaamoksen ja keskiyön auringon ennen kuolemaansa.

Myöhemmin kirjan tapahtumapaikkoina ovat myös Kortejoki ja Helsinki, mutta Lapin kuvauksessa ja tapahtumissa kirja antaa parastaan. Ero pietarilaisen muodollisuuden ja itsekkyyden ja lappilaisen suoruuden, luonnollisuuden ja välittämisen välillä on suuri, Käyttäytymistä säätelevätkin luonnon asettamat rajat eivät tiukat käyttyäytymiskoodit. Utrio kirjoittaa Lapista ja ihmisen elämästä siellä hurmioituneesti ja hurmaavasti, vapauttavasti.

Lapista Sofia Malm ei palaa Pietraiin, vaan setänsä Sohlbergan kartanoon Kortejoelle. Paluu jäykkään käyttäytymisetikettiion erottaa Sofian matkakumppaneistaan Lars ja Christian Hackfeltista. Sofiasta tulee kotiopettajatar Plmcronan perheen tyttärillä ja siten hän kuuluu perheen palvelusväkeen. Ei sellainen voi seurustella perheen vieraiden kanssa salissa.

Oppineen neidin kautta Utrio tarkastelee kirjassaan naisen asemaa. Sofia Malmin tavoin itsenäinen nainen on mahdollista ehkä Lapissa, mutta säätyläisnainen tarvitsee miehen. Miestä ja mieluiten varakasta sellaista tavoittelevat niin pinskiläinen maakreivitär Isabella von Tallinger kuin debytanttikauteensa valmistautuva Charlotte Palmcronakin.

Charlotten täti ruustinna Palmcrona puolestaan hallitsee aviomiestään ja tyrannisoi lähiympäristöään, oli sitten Kortejoella tai Helsingissä. Mitään ei saanut tehdä ilman hänen lupaansa! Ruustinna Palmcrona muistuttaa Kasvattitytön tarinan rouva Norrisia.

Rentouttava kirja!

Muutenkin Oppinut neiti toi mieleeni Jane Austenin kirjat tapojen, normien ja taloudellisen pakon kuvauksessa. Itsenäisen, oppineen naisen tarina palautti mieleeni myös Hilja Valtosen kirjat. Oikein hyvää luetavaa siis, tämä Oppinut neiti.

Ensimmäiset ja vanihmmat

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina16. elokuuta 2014

Agatha Christie -kokoelmassani on kaksi ensimmäistä teosta ja kolme vanhinta teosta - näkökulmasta riippuen.

Ensimmäisen Agatha Christieni hankin kesällä 1988. Muistan ihmetelleeni kirjaa ostaessani: "Ostanko todella Christietä? Eihän kukaan itseään kunnioittava lukija lue aikuisena Christietä!" Silti tuntui hyvin tärkeältä saada kirja omaksi ja lukea se mahdollisimman pian.

Neiti Marplen viimeinen juttu oli parikymmentä vuotta kirjahyllyni ainut Christie.

Neiti Marplen viimeinen juttu (Sleeping Murder, 1976)

Kun sitten aloin kerätä tosissani Christien dekkareita, ostin mitä vastaan tuli. Kirppareilta, antikvaareista, kirjamessuilta. Enimmäkseen käytettyjä, vanhoja kirjoja.

Kirjojen ilmestymisjärjestys alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa kun huomasin viittauksia aikaisempinn teoksiin. Laadin perusteellisen luettelon Christien suomennetuista kirjoista eri nimivaihtoehtoineen unohtamatta alkuperäisiä nimiä ja julkaisuvuotta.

Ensimmäisenä listassa komeili Stylesin tapaus. Odotin jännityksellä hetkeä, jolloin se tulisi minua vastaan ja voisin sen ostaa. Merkittävä teos muutenkin tämä Stylesin tapaus, sillä jo siinä tulevat tutuiksi Hercule Poirot ja kapteeni Hastings.

Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920) kirjamessuilta vuonna 2009

Lapsena ihailin kovasti naapurin kirjahyllyä, jossa Riksin sarjassa ilmestyneet Agatha Christiet komeilivat. Niinpä luulin, että painovuodeltaan vanhin Christieni on Riksin sarjassa ilmestynyt Lentävä kuolema, Riksin sarja kun taitaa olla vanhempi sarja kuin SAPO. Harmi vain, hyllyssäni oleva Lentävä kuolema on toinen painos vuodelta 1959.

Lentävä kuolema (Death in the Clouds, 1935)

Kokoelmani painovuodeltaan vanhin on kuitenkin Mykkä todistaja vuodelta 1953. Sen ostin vuoden 2011 kirjamessuilta.

Mykkä todistaja (Dumb witness, 1937)

Olen loman aikana kuvannut Christie-kokoelmani. Sen innoittamna saattaa tulla muutama Christie-juttu lisää. Muun muassa kirjoista, joita en muista edes lukeneeni!

Kameleontin varjo

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 10. elokuuta 2014

Minette Waltersin Kameleontin varjo (The Chameleon's Shadow, 2007) oli toinen kirja, jonka valitsin kirjaston poistokärrystä. Olin ehkä joskus bongannut kirjailijan nimen. Kollegan mukaan Kameleontin varjo oli dekkari ja ehkä siksi valitsin sen. Tai sitten kirjan punaiset kannet viehättivät.

Kameleontin varjon alkusitaateissa määritellään 'varjo' Oxford English Dictionaryn mukaan ja 'Aivovamma, traumaattinen aivovaurio' Wikipedian mukaan. Itse kirja alkaa uutisella surmatyöstä. Sitaatit ja uutinen toimivat tunnelman virittäjinä, ja saavat lukijan odottomaan psykologista dekkaria.

Luutanantti Charles Acland joutui miestensä kanssa väijytykseen Irakissa. Muut kuolivat, mutta Acland jäi eloon. Hän menetti vasemman silmän ja kasvojensa vasemman puolen. Ennen sosiaalinen, ystävällinen ja naisia hurmannut Charles muuttuu umpimieliseksi ja aggressiiviseksi. Vielä sairaalassa ollessaan hän osoitti selvästi inhoavansa maishoitajia ja hyökkäsi äitinsä ja entisen tyttöystävänsä Jenin kimppuun. Sairaalan psykiatri Robert Willis yrittää päästä perille Aclandin psyykkisistä vammoista. Keskustelut lapsuuden perheestä ja entisestä tyttöystävästä eivät johda mihinkään, Acland ei niistä halua puhua.

Päästyään sairaalasta Acland muuttaa Lontooseen, toivoo pääsevänsä takaisin armeijaan ja elää kuin munkki, askeettisen köyhästi. Koko hänen omaisuutensa mahtuu merimiessäkkiin. Puuttuvan silmän peittää musta silmälamppu. Acland tutustuu lääkäri Jacksoniin, isokokoiseen naiseen, joka omistaa tyttöystävänsä kanssa pubin. Jackson taivuttaa Aclandin muuttamaan pubin yläkertaan asumaan, sillä Aclandin selkeä erilaisuus ja sopeutumattomuus kiehtovat häntä.

Alun uutisen lisäksi kaksi muuta miestä on murhattu. Heillä on kaikilla yhteyksiä armeijaan ja heihin viitataan homoseksuaaleina. Lisäksi yhden vanhan miehen kimppuun hyökätään, mutta hän pääsee pahoinpitelijäänsä pakoon. Vanhus väittää hyökkääjällä olleen mustan silmälapun. Poliisi kuulustelee Aclandia, päästää tämän vapaaksi, mutta alkaa ottaa selvää Aclandista ja hänen elämäänsä liittyvistä ihmisistä.

Epäluuloinen, umpimielinen ja psyykkiseltä tasapainoltaan horjuva Acland on äkkipikainen eikä hänestä ota selvää. Ei poliisi eikä Jackson. Onko Acland murhannut kolme miestä? Jos on niin miksi?

Aloittaessani Kameleontin varjoa suhtauduin siihen epäluuloisesti. Aluksi Acland on suorastaan vastenmielinen. Psykiatri Willisin lisäksi Jackson vaikuttaa olevan ainut, joka saa jonkinlaisen yhteyden Aclandiin. Ja mitä enemmän Jackson ja Acland keskustelevat, sitä todemmaksi ja kiinnostavammaksi Aclandin henkilöhahmo muuttuu. Kokonaisemmaksi, mutta ei ehyeksi. Traumaattisia kokemuksia näyttää olevan liikaa.

Pidin Kameleontin varjosta, sillä se poikkesi tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan siitä, mitä useimmiten luen. Pidin Jacksonin sitkeydestä, jolla hän selvittää Aclandin traumoja. Opin pitämään Aclandista ja jopa luottamaan häneen. Se on paljon se!