Kameleontin varjo

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 10. elokuuta 2014

Minette Waltersin Kameleontin varjo (The Chameleon's Shadow, 2007) oli toinen kirja, jonka valitsin kirjaston poistokärrystä. Olin ehkä joskus bongannut kirjailijan nimen. Kollegan mukaan Kameleontin varjo oli dekkari ja ehkä siksi valitsin sen. Tai sitten kirjan punaiset kannet viehättivät.

Kameleontin varjon alkusitaateissa määritellään 'varjo' Oxford English Dictionaryn mukaan ja 'Aivovamma, traumaattinen aivovaurio' Wikipedian mukaan. Itse kirja alkaa uutisella surmatyöstä. Sitaatit ja uutinen toimivat tunnelman virittäjinä, ja saavat lukijan odottomaan psykologista dekkaria.

Luutanantti Charles Acland joutui miestensä kanssa väijytykseen Irakissa. Muut kuolivat, mutta Acland jäi eloon. Hän menetti vasemman silmän ja kasvojensa vasemman puolen. Ennen sosiaalinen, ystävällinen ja naisia hurmannut Charles muuttuu umpimieliseksi ja aggressiiviseksi. Vielä sairaalassa ollessaan hän osoitti selvästi inhoavansa maishoitajia ja hyökkäsi äitinsä ja entisen tyttöystävänsä Jenin kimppuun. Sairaalan psykiatri Robert Willis yrittää päästä perille Aclandin psyykkisistä vammoista. Keskustelut lapsuuden perheestä ja entisestä tyttöystävästä eivät johda mihinkään, Acland ei niistä halua puhua.

Päästyään sairaalasta Acland muuttaa Lontooseen, toivoo pääsevänsä takaisin armeijaan ja elää kuin munkki, askeettisen köyhästi. Koko hänen omaisuutensa mahtuu merimiessäkkiin. Puuttuvan silmän peittää musta silmälamppu. Acland tutustuu lääkäri Jacksoniin, isokokoiseen naiseen, joka omistaa tyttöystävänsä kanssa pubin. Jackson taivuttaa Aclandin muuttamaan pubin yläkertaan asumaan, sillä Aclandin selkeä erilaisuus ja sopeutumattomuus kiehtovat häntä.

Alun uutisen lisäksi kaksi muuta miestä on murhattu. Heillä on kaikilla yhteyksiä armeijaan ja heihin viitataan homoseksuaaleina. Lisäksi yhden vanhan miehen kimppuun hyökätään, mutta hän pääsee pahoinpitelijäänsä pakoon. Vanhus väittää hyökkääjällä olleen mustan silmälapun. Poliisi kuulustelee Aclandia, päästää tämän vapaaksi, mutta alkaa ottaa selvää Aclandista ja hänen elämäänsä liittyvistä ihmisistä.

Epäluuloinen, umpimielinen ja psyykkiseltä tasapainoltaan horjuva Acland on äkkipikainen eikä hänestä ota selvää. Ei poliisi eikä Jackson. Onko Acland murhannut kolme miestä? Jos on niin miksi?

Aloittaessani Kameleontin varjoa suhtauduin siihen epäluuloisesti. Aluksi Acland on suorastaan vastenmielinen. Psykiatri Willisin lisäksi Jackson vaikuttaa olevan ainut, joka saa jonkinlaisen yhteyden Aclandiin. Ja mitä enemmän Jackson ja Acland keskustelevat, sitä todemmaksi ja kiinnostavammaksi Aclandin henkilöhahmo muuttuu. Kokonaisemmaksi, mutta ei ehyeksi. Traumaattisia kokemuksia näyttää olevan liikaa.

Pidin Kameleontin varjosta, sillä se poikkesi tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan siitä, mitä useimmiten luen. Pidin Jacksonin sitkeydestä, jolla hän selvittää Aclandin traumoja. Opin pitämään Aclandista ja jopa luottamaan häneen. Se on paljon se!

Noidan rippi

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 3. elokuuta 2014

Oloni oli kuin karkkikaupassa. Olin ensimmäisten joukossa penkomassa kirjastosta poistettuja kirjoja. Tosin kirjoista oli poistettu kansilehdet enkä tuntenut läheskään kaikkia tarjolla olevia kirjoja. Intuitioon luottaen valitsin kolme kirjaa vain nimen ja kirjan alun perusteella. Mieleeni juolahti Bertie Bottin jokamaun rakeet ja saatoin vain toivoa saavani mansikkaa enkä vaikkua.

Ensimmäinen kirja on luettu ja se oli paljon enemmän kuin pelkkää mansikkaa. Olin valinnut Susan Fletcherin kirjan Noidan rippi, koska se alkoi Edinburgissa vuonna 1692, kaupungissa, jonne joskus haluan matkustaa. Kirjan nimi oli hieman epäilyttänyt, noidat eivät minua ole kovin paljoa kiinnostaneet.

Kirjan päähenkilö Corrag on nuori nainen, jonka isoäiti ja äiti on tapettu noitana. Hän itse odottaa kahlehdittuna sellissä talven taittumista kevääksi, jotta hänen kuolemantuomionsa voitaisiin panna täytäntöön. Polttorovio odottaa noitaa.

"Noita. Kuin varjo se seuraa.
Nimiä on muitakin - akka, huora. Ämmänpiru. Porttoa kuulee usein, ja näin julmia nimiä ei hennota sälyttää edes koiralle - mutta minulle sumeilematta.

"Mutta noita...
Nimistä vanhin. Pahin. Tunnen sen mudanjähmeän painon. Tiedän miten suu liikkuu sanoessaan sen."

"Minä mietin paljon.
Kuten kuka minut muistaa? Kuka tietää oikean nimeni - koko nimeni? Sillä noitaa ihmiset huutavat, kun teen kuolemaa. Noitaa, kun tumman taivaan täyttää leimuava valo." 

Corragia tulee tapaamaan irlantilainen pastori Charles Leslie. Hän haluaa kuulla Corragilta Glencoen verilöylystä, jossa MacDonaldin klaani pistettiin hengiltä ja ryöstettiin. Leslien motiivit kuulla Corragia on poliittinen. Hän haluaa todistaa valloittajakuninkaan Wilhelm III Oranialaisen määränneen verilöylyn. Todiste kuningasta vastaan auttaisi kuningas Jaakko II takaisin valtaan. Leslie itse on karkotettu Irlannista ja hän ikävöi kovasti vaimoaan ja lapsiaan, jotka jäivät Irlantiin.

Kunnon kristityn tavoin Leslie inhosi ja vihasi Corragia astuessaan tämän selliin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa vaimolleen näin:

"Paholainen puhuu tuon olennonpuolikkaan kautta naiselliseen tapaan - ja on hänen omaksi parhaakseen, että hänet poltetaan, pikimmiten. Tuli puhdistaa hänen sielunsa. Liekit vapauttavat hänet pahuudesta, ja on monin verroin parempi kuolla puhdistuen kuin elää sillä tavalla - ilman Kristusta, häväistynä."

Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta ensin hän haluaa kertoa elämäntarinansa. Äidin opetuksista.

"Äiti sanoi aina Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto. Hän kulki korkeissa, tuulisissa, ruohoisissa paikoissa, koska nuo paikat eivät voineet satuttaa häntä - eivät sillä lailla kuin ihmiset.

Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

Rakkaudesta.

"Älä rakasta. Mutta mitään muuta en ole koskaan tehnyt."

Elämän kunnioituksesta.

"Menin rannalla kasvan lepän luo. Otin yökköset hiuksistani ja laskin ne puun lehdille. Yhden toisensa jälkeen. Sanoin noin... ja kun olin irrottanut kaikki pikku eläimet itsestäni, pidätin henkeä ja astuin vesiputouksen alle."

Voisin siteerata vaikka koko kirjan, mutta se ei ole mielekästä eikä kai laillistakaan :)

Noidan rippi lumosi minut tekstinsä kauneuden ja viisaan sisältönsä vuoksi. Valitessani kirjoja kirjston poistokärrystä tarkoitukseni oli lukea kirjat ja laittaa ne sen jälkeen kiertoon. Noidan rippiä en laita kiertoon. Olen itsekäs ja pidän sen kirjahyllyssäni lukeakseni sen viisauksia yhä uudestaan.

Ei takkaa, ei tupaa

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 13. toukokuuta 2014

Jos Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu, 1997) olisi ollut ensimmäin lukemani kirja Fred Vargasilta, en tiedä, olisinko ihastunut häneen kirjailijana. 

Aloin lukea Fred Vargasin kirjoja väärästä päästä. Ensimmäinen lukemani oli Jalattomat, elottomat ja se oli huikea. Jännittävä, hauska, yllättävä, monipuolinen, hämmentävä, pelottava ja kammottava. Ja ehdottomasti upea ja nautittava lukukokemus. Sen jälkeen luin Vargasia sitä mukaa kuin hänen tuotantoonsa törmäsin kirjastoissa, kirjakaupoissa tai divareissa. Komisario Adamasberg murharyhmineen valloitti minut täysin. Fred Vargas ja komisario Adamsberg on innostanut minua kolmen blogijutun verran.

Yli vuosi sitten tutustuin Vargasin varhaisempaan tuotantoon ja evankelistoihin kirjassa Pystyyn, kuolleet! Mielenkiintoinen, joo. Tuttua Vargasia, joo. Mutta ei parasta mahdollista.

Ei takkaa, ei tupaa -kirjaan oli vaikea suhtautua. Evankelistat ovat mukana tarinassa, sivuhenkilöinä. Päähenkilö on eläkkeellä oleva sisäministeriön rikostutkija Louis Kehweiler. Hänen hahmonsa on lähellä Adamsbergiä mutta ei aivan. Ja koska vertailin tätä kirjaa koko ajan myöhempään tuotantoon, en osannut tästä nauttia. 

Kuinka todistaa ilmeisen syyllisen syyttömyys tilanteessa, jossa poliisikaan ei tutki muita vaihtoehtoja, on yksi dekkarien peruskysymys. Oikea murhaaja pitää toki löytää ja syylliseksi epäilty piilottaa siihen asti. Asetelma on perinteinen, mutta Vargasin totetus on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Paljon Vargasia lukeneena tunnistin syyllisen heti ensi esittelyssä. Lukiessani sainkin sitten jännittää, kuinka juuri tämän henkilön syyllisyyteen päädytään.

Vargasin henkilöhahmot eivät tässäkään kirjassa ole keskivertoihmisiä. Haitaria soittava Clément kuvataan älyltään vajaaksi. Marthe on Pariisin vanhin huora. Talorähjässä asuvat kolme historiantutkijaa ja eläkkeellä oleva komisario tulivat tutuiksi jo Pystyyn, kuolleet! -kirjassa. Siinä toki paljon eläväisempinä ja kukin omalla persoonallisuudellaan erottuvina. 

Jos Ei takkaa, ei tupaa olisi ollut ensimmäinen lukemani Fred Vargas, olisin todennäköisesti laittanut nimen muistiin ajatuksella tältä kirjailijalta kannattaa varmaan lukea muutakin.

Suomen Dekkariseura myönsi Vargasille Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008. Sinä vuonna ilmestyi suomennettuna Ikimetsän sydän (Dans les bois éternels, 2006).