Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina18. elokuuta 2015

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.

Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 11. elokuuta 2015

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Dan Brownin Inferno

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 3. elokuuta 2015

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.

Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)

Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.