Ääneen lukemisen ihanuus

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 14. marraskuuta 2011

Loppukesällä alkoi perheessäni uusi perinne, joka itse asiassa oli osa elämäämme jo parikymmentä vuotta sitten. Uudestaan tapa alkoi vahingossa, kuten niin monet hyvät asiat.

Julius LeBlanc Stewart: Reading Aloud (1883)

Olin lainannut pikalainana Fred Vargasin kirjan Jalattomat, elottomat. Luin kirjaa sängyllä ja tytär tuli viereeni. Aloin lukea ääneen. Tavaksi tuli, että joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman luvun ääneen. Kirjan huumori oli ääneen luettuna paljon hauskempaa, sen dialogi usean toistamisen arvoista ja pelottavat, kammottavatkin, kohtaukset helpommin sulatettavissa kuin itsekseen luettaessa.

Pikalainana olleen kirjan jouduin palauttamaan ja kirja jäi pahasti kesken. Löysin Jalattomat, elottomat pokkarina Akateemisesta kirjakaupasta ja erittäin viihdyttäväksi todettu ääneen lukeminen saattoi jatkua.

Luettuamme Jalattomat, elottomat loppuun jatkoimme Fred Vargasin tuotannolla. Sen verran hidasta ääneen lukeminen on (ei joka ilta ja vain muutama luku kerralla), ettäSinisten ympyröiden miehen laina piti uusia kaksi kertaa ennen kuin kirja oli luettu. Nyt on vuorossa Vargasin Kuriton mies nurin, joka on oma kirjani.

Kun olin lapsi, minulle luettiin ääneen. Niinimaan koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari Sanna-Liisa jaksoi lukea meille, minulle ja sisarilleni, joka ilta. Lastenkirjoja hän ei meille lukenut, vaan poikien seikkailukirjoja ja Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvist –kirjoja. Se oli ihanaa ja hyvin jännittävää.

Ääneen lukemiseen liittyy minulla paljon lämpimiä, ihania muistoja. Ehkä sen takia tuntuu niin luontevalta jatkaa ääneen lukemisen hyvää ja vanhaa perinnettä.

Tänään käynnistynyt Pohjoismainen kirjastoviikko julistaa tänä vuonna ääneen lukemisen sanomaa. Tämä maanantai on omistettu ääneen lukemiselle.

Keskustelun aloittamisen vaikeus

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 6. marraskuuta 2011

Luin kesällä Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Teos on viisas, hauska ja osuva kuvaus ihmisistä lampaiden silmin nähtynä.

Yksi kirjan useista hyvän mielen ideoista liittyi keskustelun aloittamisen vaikeuteen. Kun tervehtimiseen, tilanteeseen ja säähän liittyviin aloituksiin reagoidaan vaikenemalla, voi Zora-lampaan tapaan ehdottaa: ”Puhutaanko siitä, miten taivaaseen pääsee”.

Valitettavasti sekään ei kirjassa auttanut, keskustelua ei syntynyt. Kun seuraavan kerran olen vastaavassa tilanteessa, toivon silti muistavani Zoran ehdotuksen. Vaikka keskustelua ei syntyisikään, olen ainakin jäänyt keskustelukumppanini mieleen.

Tuomari Dee

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 5. marraskuuta 2011

Olen ties kuinka monta kertaa päättänyt: nyt minä kirjoitan Robert van Gulikin tuomari Dee –kirjoista. Aina se on jäänyt kesken. En ole löytänyt sanoja kuvatakseni, kuinka suuresti nautin niiden lukemisesta. Tai kertoakseni siitä, kuinka luettuani viimeisen tuomari Deestä kertovan kirjan, Murha Kantonissa, itkin pitkään hillittömästi. Silloin olin tosin raskauden vuoksi hormonimyrskyn valtaama, mutta vieläkin kirjan luettuani silmäni ovat kosteat.

Kirjojen muinainen Kiina, sen oikeusjärjestelmä, vaikuttavat henkilöt ja kiehtovat rikokset ja niiden ratkaisutavat vievät lukijan mennessään. Itse tuomari Dee on suorastaan massiivinen hahmo jo kokonsa puolesta mutta myös järkähtämättömässä oikeudentajussaan ja älykkyydessään ja työlleen elämisestä – tuomari Deen yksityisestä elämästä ei kerrota juuri mitään. Tuomari Deetä auttavat rikosten ratkaisussa hänen apulaisensa, sihteeri Hoong, Ma Joong, Chiao Tai ja Tao Gan.

Tuomari Dee on vuosina 630-700 Kiinassa elänyt tuomari, joka jo eläessään tuli kuuluisaksi kyvystään ratkaista monimutkaisia rikoksia ja ongelmia. Robert van Gulik on silti kirjoissaan käyttänyt hyväkseen kirjailijan oikeutta yhdistellä asioita ja käyttää mielikuvitusta. Niinpä tuomari Dee –kirjoissa osa rikoksista perustuu vanhan kiinalaiseen salapoliisiperinteeseen eivätkä siten ole oikeasti tuomari Deen ratkomia rikoksia.

Kirjan lukijalle tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Kuten Hannu Rajaniemi sanoi kirjamessuilla: ”Kaikki romaanit perustuvat kuvitteelliseen maailmaan, joissakin kirjoissa se maailma muistuttaa enemmän sitä jossa elämme ja toisissa vähemmän”. Näin minäkin olen aina ajatellut. Siksi mielestäni on hupsua ja mielikuvituksen puutetta vaatia kaunokirjallisuudelta ehdotonta dokumentaarisuutta, tiukasti oikean tiedon jakamista.

Kiinalaiset kultamurhat oli ensimmäinen lukemani tuomari Deestä kertova kirja. Tiesin heti, että näitä Robert van Gulikin kirjoittamia kirjoja haluan lukea lisää. Lainasin niitä kirjastosta ja vuonna 1988 ostin Kummitusluostarin, ensimmäisen tuomari Deen hyllyyni.

Kuvittelin tähän aamuun asti, että minulla on kaikki suomennetut Robert van Gulikin tuomari Deestä kertovat kirjat. Luulin, että kirjamessuilta ostamani Temppelin aave olisi ollut se viimeinen puuttuva. Kaikkea sitä voi luulla.

Kerta kaikkiaan kiehtovia kirjoja nämä tuomari Deet.

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 2. marraskuuta 2011

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.

Kirjamessuilla

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 30. lokakuuta 2011

Vietin sunnuntaipäivän kirjamessuilla eksyksissä. Kuljin kirjamessujen kartan kanssa ja silti minun oli todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä olin ja kuinka pääsen haluamaani paikkaan. Olin varautunut eksymiseen ja merkinnyt karttaan muutamia kustantamojen ja kirjakauppojen messupaikkoja. Mutta ei se auttanut. Kohtalontovereiden tapaaminen lohdutti minua kovasti.

Mukana minulla oli kaksi kirjaa: Rajaniemen Kvanttivaras ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olin juuri ajoissa paikalla kuullakseni Esko Valtaojan haastattelevan Hannu Rajaniemeä. Älykästä keskustelua, jonka kuuntelemisesta nautin. Rajaniemi piti scifiä tähän huikean teknologisen kehityksen aikaan hyvin sopivana kirjallisuuden genrenä. Hän valaisi Kvanttivarkaan alussa olevaa sitaattia Maurice Leblancin kirjasta ”Arsene Lupin karkaa” niin, että minäkin ymmärsin itsensä kadottamisen teeman. Kvanttivarkaassa elämän kuvitteellisuus, identiteettien, muistojen, jopa kehojen, vaihtaminen kuvaa osittain jo tätä aikaa.

Haastattelun jälkeen löysin Gummeruksen messupaikan, vaikka olin välillä joutua paniikkiin. Pelkäsin kirjailijan ehtivän poistua ja minä en saakaan omistuskirjoitusta. Onneksi niin ei käynyt. Yhtä tärkeää kuin omistuskirjoituksen saaminen oli kysyä Rajaniemen sukujuurista, sillä Niinimaalla asui Rajaniemen perhe. Mutta ei, Hannu Rajaniemi ei ole lapsuudessani tuntemieni nuorten miesten jälkeläinen.

Tämän jälkeen halusin tupakkaa ja kahvia. Edellisiltä kirjamessuilta muistin hatarasti, missä tupakkapaikka on. Sinne löytäminen oli puhdasta harhailua, epätoivoa ja eksymisen tunnetta, vaikka kysyin tietä. Löysinpä antikvariaattiosaston ja osasin sinne jopa palata saatuani kahvia ja tupakkaa.

Tapasin toisen eksyneen, kirjailija Jääskeläisen. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin hakevani omistuskirjoituksen myöhemmin Ateenan messuosastolta.

Sitä odotellessani käväisin kuuntelemassa Kauko Röyhkää. En jaksanut keskittyä ja toisaalta, olin eilen hänen keikallaan. Eilisillan hyväntuulinen ja säkenöivä muusikko oli tänään hiukan väsynyt kirjailija. Kiersin antikvariaattiosaston ja kartutin kirjahyllyäni neljällä Agatha Christiellä ja yhdellä Robert van Gulikilla. Agatha Christie –kokoelmastani puuttuu enää 37 suomennettua teosta!

Kuvastaja-palkinto myönnettiin Pasi Ilmari Jääskeläiselle vuoden 2010 parhaasta kotimaisesta fantasiateoksesta Harjukaupungin salakäytävät. Onnea! Jääskeläisen haastattelua en ehtinyt kuunnella kuin alusta, sillä ystäväni tulivat hakemaan minua kahville.

Kirjaan Lumikko ja yhdeksän muuta sain omistuskirjoituksen: ”Päiville 30.10.11 kirjamessuilla” ja nimikirjoitus, jossa ehkä lukee Pasi Ilmari Jääskeläinen tai sitten vain Pasi Jääskeläinen. Keskustelimme Lumikosta ja Harjukäytävistä, palkintojen merkityksestä ja siitä, kuinka täältä pääsee pois. Olisin jatkanut keskustelua pitempään, mutta aloin ajatella, että en voi omia kirjailijaa. Vaikka olisin kyllä halunnut.

Onneksi elämässäni on muutakin kuin työ.

Adeline Whiteoak

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 19. lokakuuta 2011

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”

Uudestaan!

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 17. lokakuuta 2011

C. S. Lewisin kirjassa Matka Venukseen (Perelandra 1943) ylistetään kokemuksen ainutkertaisuutta. Maukas hedelmä on maukas, koska syö vain yhden hedelmän. Toisen ja useamman hedelmän syöminen latistaa jopa ensimmäisen hedelmän maun.

Asia on varmaan näin. Mutta ainakin minun elämässäni toistolla, asioiden uudestaan kokemisella, on suuri merkitys. Kun viihdyn jonkun ihmisen kanssa, haluan tavata hänet uudestaan. Kun nautin jostain elokuvasta, musiikista tai kirjasta, haluan kokea saman nautinnon uudestaan. Yksi kerta ei vaan riitä. Repeatilla jonkin biisin kuunteleminen tuntuu joskus maailman tärkeimmältä asialta.

Tosin voin ahmia toistoja liikaa. Ridley Scottin Blade Runner (1982) elokuvaa en pysty enää katsomaan. Osaan elokuvan ulkoa tai ainakin kuvittelen osaavani.

Parin viikon ajan olen katsonut Supernaturalia, ties kuinka monennen kerran. Ensin katsoin 3. kauden, sitten toisen ja nyt on 1. kaudesta jäljellä kaksi viimeistä jaksoa. Vielä nautin Supernaturalista suunnattomasti.

Uudestaan olen lukenut Agatha Christien dekkareita, nyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Usein olen unohtanut kirjasta lähes kaiken, joten Christiet ovat melkein kuin uusia lukukokemuksia.

Taidan olla toiston kierteessä.

C. S. Lewis heristää jossain sormeaan.

Kirjoista eroon

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantaina 5. elokuuta 2011

Katselin kirjahyllyjäni ja ihmettelin yhtä jos toista siellä olevaa kirjaa. Lukemattomia kirjoja, hyviäkin kirjoja, mutta jotka sopivat paremmin jonkun muun kirjahyllyyn. Tietokirjoihini iskin myös silmäni – ne jos mitkä eivät kestä aikaa. Siivosin hyllyistä pois kolme korkeaa pinollista kirjoja. Mutta mitä teen kirjoille, joita en enää hyllyihini halua? Asuintalossani käytettyyn tapaan – kirjat jätehuoneen lattialle – en halunnut turvautua.

Ensin päätin kokeilla antikvariaatteja. Googlettamalla yritin selvittää, mikä antikvariaatti ottaisi kirjojani. Se oli työlästä puuhaa enkä jaksanut siihen pitkään paneutua. Niinpä pakkasin yhden pinollisen kirjoja reppuun ja lähdin myymään kirjoja ilman ennakkotietoja divareiden kokoelmista.

Ensimmäinen antikvariaatti on tunnettu tylystä maineestaan, mutta olen joskus onnistunut myymään sinne kirjoja. Tällä kertaa he olisivat vaihdossa ottaneet kaksi kirjaa. Ei tullut kauppoja. Seuraavassa antikvariaatissa kesätyttö halusi ottaa kirjat lomalla olevan omistajan arvioitavaksi. Annoin ne mielelläni, reppu oli raskas ja hiostava. En halunnut kantaa kirjoja takaisin kotiin. Omistaja soitti myöhemmin. Saisin 8 euroa ja 10 euron edestä vaihtoja. Sopii.

Kirjoja riitti vielä toiseen repulliseen. Rohkeasti kauppasin kirjojani antikvariaatteihin. Eräässä väitettiin, että he ottavat vastaan ”vain hyviä kirjoja”. Eräässä toisessa antikvariaatissa ei ollut enää tilaa liikkua. Kirjoja oli liikaa. Kysymättäkin tiesin, että nyt ei kauppoja tule. Kysyin silti ja omistaja vastasi: ”En minä voi ostaa lisää kirjoja, kun ei niitä kukaan osta täältä”. Katselin ympärilleni ja näin paljon hyvää kirjallisuutta. Myötätuntoisena lupasin seuraavan kerran kirjoja etsiessäni tulla hänen liikkeeseensä.

Antikvariaatteihin tuskastuneena vein kirjat Kirjasto 10:n kierrätyskoriin.

Loput kirjat päätin viedä Kierrätyskeskukseen, onneksi yksi sellainen on melko lähellä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Kaikki oli muuttunut, jotenkin hienommaksi, kalliimman näköiseksi. Aikaisempi kotikutoisuus oli tiessään. Sain kuulla olevani myymälän puolella, tavaran vastaanotto oli nurkan takana. Tavaran vastaanotto oli kellarikerroksessa, johon pääsi suoraan ajotasoa pitkin. Tosin sinne päästäkseen ovimies soitti summeria, jotta vastaanottaja tiesi tulla hakemaan meitä. Yhdessä sitten kävelimme kohti tyhjää pöytää, johon sain tyhjätä repullisen kirjoja.

Kirjoista eroon pääseminen oli työlästä ja päätin vastaisuudessa harkita tarkkaan kirjojen ostamista. Päätin myös, että seuraavan kerran vien kirjahyllystäni kirjat kirjastojen kierrätyshyllyihin tai -koreihin. Helsingissä tällainen on tietääkseni Kirjasto 10:ssä ja Itäkeskuksen kirjastossa. Tällainen kierrätyshylly saisi olla kaikissa, niin kaupungin kuin yliopiston kirjastoissa.

Kuvassa Kari Cavénin kierrättämällä toteutettu teos Päävärit.

Pelko on vihan alku

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 27. heinäkuuta 2011

Alavudella käydessäni äitini luki ääneen Seura-lehden pääkirjoituksen, joka kertoi Helsingin vaarallisista alueista. Hän oli vakuuttunut siitä, että asia on juuri niin kuin lehteen oli kirjoitettu. En tunnistanut kuvauksista sitä Helsinkiä, jossa asun.

Pääkirjoituksen mukaan Kampin Narinkkatorilla ja Kampin kauppakeskuksessa varastetaan niin paljon uhkailuun ja lievään väkivaltaan turvautuen, että nuoret eivät enää uskalla oleskella alueella. Tallinnanaukiolla Itäkeskuksessa ei voi olla rauhassa hetkeäkään ilman että laitapuolen kulkija tulee häiritsemään. Kaisaniemen puistoon ei kannata mennä, siellä raiskataan.

Selvähän se, Helsinki on vaarallinen kaupunki.

Seuran pelotteleva pääkirjoitus oli mielestäni vastuuton. On totta, että kirjoituksessa mainittuja rikoksia tai häirintää on tapahtunut ja tapahtuu kyseisissä paikoissa. En halua vähätellä näitä, mutta pääkirjoituksesta sai vaikutelman, että jokaista alueella liikkuvaa kohtaa ryöstö, raiskaus, häirintä tai väkivalta.

Sekä Kampin että Itäkeskuksen alueella liikkuu tuhansittain ihmisiä päivässä, samoin Kaisaniemen puisto on vilkkaassa käytössä. Halusiko pääkirjoituksen laatija pelotella ihmiset pois kyseisiltä alueilta vai halusiko hän vain ylipäätään pelotella lukijoita? Liikkuuko hän itse kyseisillä alueilla vai perustiko hän tekstinsä kuulopuheisiin ja lukemiinsa juttuihin? Ehkä hänet oli peloteltu ja hän halusi jakaa pelkonsa.

Vaarallinen Helsinki ja sen vaaralliset alueet, jotka kuka tahansa voi luetella. Pelon maantiedettä levitetään surutta ja ajattelematta sen seurauksia. Kaisaniemen puiston maine vaarallisena paikkana illan ja yön pimeinä tunteina on aiheuttanut sen, etten minäkään siellä siihen aikaan mielelläni liiku. Mutta juuri pelottelulla alueesta tulee vaarallinen, sillä rikollisten on helppo olla siellä, missä muut eivät uskalla liikkua.

Pelottelun avulla ihmiset saadaan välttämään liikkumista tietyillä alueilla tai jopa tiettyjen liikennevälineiden (metro!) käyttämistä. Pelottelun avulla ihmiset saadaan pysymään kotona. Jos pitää liikkua, niin se tehdään turvallisesti yksityisautolla. Minusta tällainen kehitys on järjetöntä. Umpioituminen ja vieraiden vaikutusten välttäminen lisää pelkoa ja maailmasta tulee hyvin pelottava paikka.

Noin 10 kirjaa ja noin 10 kosmetiikkatuotetta

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 17. heinäkuuta 2011

Sain Marja-Leenalta haasteen listata 10 tärkeää kirjaa ja 10 suosikkikosmetiikkatuotetta. En ole varma, kuinka sana ’tärkeä’ tässä yhteydessä tulkitaan. Kirja, johon palaa monta kertaa uudestaan? Kirja, josta on tullut osa ajattelua käsitteiden, mielikuvien tai tapahtumien kautta?

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden tärkeimmät kirjat olivat

Kompassi, joka ruokki uteliaisuuttani ja tiedonjanoani Niinimaalla. Päiväkävelyllä olen kirjoittanut Kompassista otsikolla Tiedonjanoa ja mielikuvitusta.

Otavan iso tietosanakirjan kaikkia osia (1-10) luin hieman vanhempana. Keskustelun tuoksinassa olohuoneen kirjahyllystä kaivettiin usein osa jos toinenkin selvittämään, kuinka asia oikeasti on. Itsekseni luin usein elokuvista kertovaa artikkelia. Katselin kuvia elokuvista ja haaveilin vielä joskus näkeväni sellaiset elokuvat kuin Seitsemäs sinetti tai Paikka auringossa.

H.C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat I-III. Luin kaikki kolme osaa lukuisat kerrat ja vieläkin muistan, että ensimmäisenä satuna oli ”Tulukset”. Tärkein Andersenin satu oli Pieni Merenneito, joka oli lapsuudenkodissani erillisenä kirjana Pieni merenneito ja muita H.C. Andersenin satuja vuodelta 1957. Siinä oli hyvin kaunis kuvitus kansikuvaa myöten. Valitettavasti kirja on kadonnut vuosia sitten (tai luettu loppuun) eikä minulla ole sitä. Pienestä merenneidosta olen kirjoittanut Päiväkävelyllä kaksi juttua: ”Pieni merenneito” ja ”Merenneito pysyköön merenneitona”.

Teininä, ennen yliopistoon menoa, luin kaiken mahdollisen, mitä käsiini sain. Alavuden kirjasto oli oikein hyvä pienen kaupungin kirjasto.

Tärkein tämän ajan kirja oli kuitenkin sinikantinen opas astrologiaan, jonka luin alkusyksystä 1972. Kirjan nimeä en muista, luultavasti se oli Astrologia. Siitä lähtien astrologia on ollut minulle yksi keino ymmärtää ihmistä, parisuhdetta ja maailmaa.

Vähintään yhtä tärkeä oli Aben Välijääkausi 4, joka tutustutti minut hämmästyttävään ja ihmeelliseen scifin maailmaan. Scifin maailmasta olen löytänyt monet minulle rakkaimmista kirjoista.

Yliopistossa opiskelin mm. kotimaista kirjallisuutta, mutta sitä kautta sen ajan tärkeimmät kirjat eivät tulleet. Tärkein opiskeluajan kirja, Doris Lessingin Shikasta, tuli luettua ystävieni useiden kehotusten jälkeen. Kirjan luettuani ajattelin maapallon historiasta, arkkitehtuurista ja ihmisistä uudella tavalla uusin käsittein. Saman teki myös Lessingin Avioliitot vyöhykkeiden välillä.

Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin luennoitsijalla oli tapana lukea otteita Homeroksen Odysseiasta Pentti Saarikosken käännöksenä. Otteet tekivät valtavan vaikutuksen, ostin kirjan ja luin sen. Rakastuin Odysseian kieleen, sanoihin ja eeppiseen kerrontaan.

Työelämässä olen ehtinyt olla miltei 25 vuotta. Luen vähemmän kuin nuorena, mutta silti olen valvonut monet yöt kirjaa lukien.

Tämän ajan tärkein kirja on novelli, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Portti-lehdessä nro 4/1999. Pasi Ilmari Jääskeläisen novelli Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on tarina ajasta ja rakkaudesta. Oikeassa suhteessa kaikkea, mitä kirjallisuudelta tuolloin odotin. Minusta tuli Jääskeläis-fani ja hyllystäni löytyvät kaikki julkaistut teokset, myös novellikokoelma Missä junat kääntyvät, joka myöhemmin julkaistiin editoituna nimellä Taivaalta pudonnut eläintarha.

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on mestarillinen novellikokoelma, jonka tarinoihin viittaan keskustelussa vähän väliä.

Lopuksi, mutta ei vähäisimpänä, on Agatha Christien koko tuotanto. Innostuin Christiestä uudelleen katsomani Agatha Christien koodi –dokumentin ansioista. Agatha Christiestä olen kirjoittanut Päiväkävelyllä muutaman kerran.

Ja jos suodaan vielä yksi, niin se on J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjat. 

---------------------------------------------------

Haasteen toinen osa eli 10 kosmetiikkatuotetta tuotti vähän ongelmia, sillä en meikkaa lainkaan.

SP hydrate shampoo + hoitoaine tekee hiuksistani kammattavat pesun jälkeen.

Kasvot puhdistan Vichyn kostetuttavalla kasvovedellä ja kerran viikossa Cliniquen kuorinta-aineella. Kosteusvoiteena minulla on Cliniquen kosteuttava päivävoide.

Suihkun jälkeen kosteutan vartaloni ihon Nivean after sun lotionilla, sillä se kosteuttaa ja pehmentää ihon sekä imeytyy hyvin. Kainaloihini suihkutan Chanelin Coco Mademoiselle deodoranttia. Lempituoksujani ovat Elizabeth Ardenin Green Tea ja CK One.

Huuleni pysyvät kunnossa Bepanthen voiteen ansiosta. Jalkoihini laitan Schollin kosteuttavaa jalkavoidetta ja käsiini sitä käsivoidetta, jota just sattuu olemaan.

Kosmetiikkatuotteeni kosteuttavat kovasti, mutta hei, olen 51-vuotias.

Haaste pitää laittaa eteenpäin. Haasteeseen voivat tarttua kaikki blogini lukijat..

Enkelioppi

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantainai 17. kesäkuuta 2011

Työpaikkani henkilökunnan kirjastosta lainasin kaksi kirjaa, jotka olivat jääneet Kirjavinkkien arvosteluista mieleen. Danielle Trussonin Enkelioppi ja John Verdonin Numeropeli ovat kumpikin aikamoisia tiiliskiviä, mutta onhan lomalla aikaa lukea.

Danielle Trussonin Enkelioppi hämmensi minua kovasti. Niin luontevaa kuin onkin katsoa Supernaturalia ja ihastella enkeli Castielia, enkeleistä lukeminen tuntui lähes loukkaavalta. Ihanko totta joku kuvittelee, että otan kirjan lähtökohdan enkeleistä ja enkelitutkijoista tosissani? Näin ajatellessani ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut, sillä olen lukenut lukuisat määrät fantasiaa ja scifiä ilman mitään vaikeuksia.

Jotta olisin pystynyt lukemaan Enkeliopin, yritin – ensimmäistä kertaa lukemishistoriani aikana – luokittaa kirjaa johonkin genreen. Oliko teos realismia, scifiä vai fantasiaa? Realistinen fantasia tuntui melko hyvältä, mutta ei tarkkaan osuvalta. Ihmettelin kovasti itseäni ja tarvettani löytää kirjalle genre. Lopulta tyydyin ajatukseen siitä, että Enkelioppi kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta tai rinnakkaistodellisuudesta. Maailmasta, jossa Raamatun kertomukset esim. vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista ovat tosia. Tähän tulokseen päästyäni olin lukenut jo puolet kirjasta.

Pidin kirjasta, vaikka moneen otteeseen pelkäsin sen muuttuvan ennalta arvattavaksi ja Da Vinci koodin tyyppiseksi kaahailuksi. Päähenkilönä on 23-vuotias nunna Evangeline Pyhän Rosan luostarissa. Kirja alkaa Evangelinen aamusta, sen rutiinien kuvailulla. Tunnin osallistuminen keskeytymättömään rukoukseen, luostarin postin läpikäyminen ja työ kirjastossa olivat ehkä se juttu, joka koukutti minut. Hidasta ja tapahtumatonta ja varmaan useimpien mielestä erittäin epäkiinnostavaa. Ja juuri siksi pidin kirjailijaa rohkeana ja älykkäänä.

Tarina langenneiden enkelien ja ihmisten lapsista, nefileistä, ja niitä vastaan taistelevista enkelitutkijoista on huikea, älykäs, hyvin perusteellinen ja välillä piinaavan jännittävä. Luin kirjaa niin kauan kuin silmäni pysyivät auki, nukuin pari tuntia ja heräsin jatkamaan lukemista. Suoraan sanottuna lumoava kirja.

Kuvitellessani olevani kirjan kanssa jo sinut, luin kansiliepeeseen kirjoitetun jutun. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu, toki, ja siihen on tulossa jatko-osa. Lukemiseni oli loppua siihen. Eikö tarinaa saa kerrottua yhdessä kirjassa? Pelkäsin kirjan päättyvän ällöttävään cliffhangeriin ja joutuvani odottamaan vuosia saadakseni selville, miten tarinassa käy. Cliffhanger lopussa oli, mutta ei sietämätön. Yllättävä ja omituinen loppu useine kuolemineen päätti tarinan jättäen kuitenkin sopivasti avoimia kysymyksiä Enkelioppi 2:ta varten.

Enkeliopin lukeminen oli myös fyysinen kokemus. Suurikokoinen ja painava kirja sängyssä makuulla luettuna oli haaste ranteilleni. Onneksi Numeropeli on hieman kevyempi.

Yökötystä ja hyviä enteitä

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantaina 17. kesäkuuta 2011

Voi yökötys sentään!

Tiedän olevani etuoikeutettu asuessani vauraassa Suomessa. Olen tottunut hyvään, niin vaatteissa, asumisessa kuin ravinnossakin. Ruoka on maistunut ehkä liikaakin, sillä painan hieman enemmän kuin pituiseni ihmisen normaalipianon.

Muutama viikko sitten sain ajatuksen, että lomallani minä ja tyttäreni yhdessä laihduttaisimme Allevon avulla. Tyttäreni oli aikaisemmin kokeillut eri makuja ja todennut kaakaopirtelön maun parhaaksi.

Kuuri alkoi torstaina, joten kokemukseni on lyhyt. Mutta silti. Olen yrittänyt unohtaa makuaistin olemassaolon, mutta en voi. Kaakaopirtelön maku yököttää minua. Siihen kuulemma tottuu halutessaan. Minä en halua. Huomenna menen kauppaan ja ostan jotain muuta. Kokeilen Allevo-patukoita ja korvaan niillä ravintoni. Toivottavasti ne eivät yökötä.

Tarkoituksena on pitää puolentoista viikon vähäkalorinen dieetti. Toivottavasti se onnistuu eli löydän sellaisen ravinnonkorvikkeen, jota pystyn syömään. Ja toivottavasti en sen jälkeen syö kuin hevonen.

Huomenna menen myös kirjastoon ja lainaan Terry Pratchettin ja Neil Gaimannin yhteisteoksen Hyviä enteitä. Ratkiriemukas kirja, jossa maailmanloppu uhkaa. Neljästä apokalyptisesta vitsauksesta yksi on nälkä. Nälän ratkaisu yltäkylläisessä runsaudessa on muistuttaa ylipainosta ja luoda laihuus kauneuden ihanteeksi. Hykertelen tällä ja kirjan kaikilla muilla hulvattomilla ideoilla samalla kuin yritän nauttia elämästäni vähäkalorisella dieetillä.

Fred Vargasin kissajutut ja Osku

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 13. kesäkuuta 2011

Fred Vargasin Adamsberg-romaaneissa on kissa nimeltä Kerä. Kerä asuu Adamsbergin johtaman murharyhmän toimistossa. Kissa kuvataan laiskaksi otukseksi, joka pitää kantaa ruokakupille, hiekkalaatikolle ja juomaan. Valkoviinistä pitävä Kerä nukkuu päivät kopiokoneen päällä. Kopiointia varten toimistoon hankittiin toinen kone, sillä Kerää ei haluttu pelästyttää eikä häiritä.

Kissaan usein liitetyt adjektiivit itsenäinen ja riippumaton eivät kuvanneet Kerää lainkaan. Se ei kestänyt yksinoloa vaan tarvitsi ihmisen seuraa kaiken aikaa. Kerällä oli murharyhmässä suosikki-ihmisensä. Kun Retancourt lähti toimistosta hoitamaan tehtäviä tai kotiin, kissa saattoi miukua 3 tuntia oven edessä.

Ikimetsän sydän –romaanissa Kerä tekee sankariteon. Eihän kissoja tunneta sankarillisina eläiminä kuin saduissa ja kissoja rakastavien ihmisten kertomuksissa. Tapaus on dramaattinen, traaginen, huvittava ja uskomaton ja kertoo kissan rakkaudesta suosikki-ihmistään kohtaan. Jo tämän sankariteon takia Ikimetsän sydän kannattaa lukea.

Myös Vargasin romaanissa Elottomat, jalattomat kissalla on keskeinen rooli. Kerä asustaa tässäkin kirjassa murharyhmän toimistossa, mutta nyt asialla on komisario Adamsbergin naapurin hoivaama kissa pentuineen.

Kolmannessa lukemassani Vargasin romaanissa Kuriton mies nurin ei ole kissaa. Susia ja lampaita sen sijaan mielin määrin.

Kerä-kissa muistuttaa meidän Oskua. Oskulla on harvinaiset itsenäisyydenpuuskansa, mutta muuten se on siellä missä minä ja tyttäreni. Oskua ei tarvitse kantaa ruokakupille, mutta sen vieressä on istuttava, muuten ruokailusta ei tule mitään.

Tytärtäni Osku palvoo (kyllä sellainen on kissalle mahdollista). Tyttäreni ollessa poissa kotoa Osku on levoton, miukuu ja etsii tytärtäni. Ja kun tyttäreni tulee kotiin, mitä kissa tekee? Ei ole huomaavinaan, jatkaa nukkumista ja tulee vastaan vasta kun sitä on kutsuttu riittävän kauan.

Ymmärrystä kirjallisuuden avulla

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 25. toukokuuta 2011

Minusta ei tullut verkkoviestinnän maisteria, monesta syystä. Aloitin opinnot innoissani syksyllä 2002, sillä toivoin saavani tietämystä ja ymmärrystä verkosta ja sen tutkimisesta. Vaikka koulutusohjelma ei ollut napakymppi, opin monta asiaa. Osan ehkä tahattomasti. Kuten sen, että tutkimusta tehdessä olisi hyvä käyttää mahdollisimman uutta tutkimuskirjallisuutta.

Tänään olin kirjanjulkistamistilaisuudessa. Oletin kirjan nimen ”Silmät auki sosiaaliseen mediaan” perusteella, että kirja käsittelisi sosiaalista mediaa laajalti ja monelta kantilta. Petyin. Kirja oli vanha syntyessään ja sai minut pohtimaan, voiko ja kannattaako sosiaalista mediaa ja virtuaalivallankumousta edes tutkia.

Nopeasti muuttuvan ilmiön tutkiminen niin että tutkimuksella olisi jotain annettavaa lukijalleen, lienee hyvin vaikeaa. Ehkä sadan vuoden päästä historiantutkimus tekee suuria oivalluksia, jotka ovat meille bloggajille, facebookkaajille jaYouTubeen videoita tekeville selvää pässinlihaa nyt.

Teeman näyttämä dokumenttisarja Virtuaalivallankumous on ollut kiinnostava, ajatuksia herättävä ja oivalluksia antava. Huomenna torstaina tulee viimeinen jakso, joka keskittynee sosiaaliseen mediaan. Kaikki jaksot ovat nähtävissä YLE Areenassa. Ehkä nettiä ja sosiaalista mediaa onkin lähestyttävä dokumentin keinoin.

Kirjallisuudessa nettiä ja sosiaalista mediaa tai niiden kaltaisia ilmiöitä ja teknologiaa on käsitelty kauan, eikä William Gibsonin Neurovelho taatusti ollut ensimmäinen. Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät Facebookilla on keskeinen rooli. Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaassa yhteismuistin voinee ymmärtää internetiksi, johon on ladattu lähes kaikki ja joka on kaikkien käytettävissä.

Muuten, pidin Kvanttivarkaasta hyvin paljon. Se on trilogian ensimmäinen osa. Toisessa osassa ehkä selviää, mitä kvanttivarkaan tulee varastaa.

Nyt äkkiä ei tule muita kirjoja mieleen, vaikka niitä lienee paljon. Otan mielelläni kirjavinkkejä vastaan!

Scifiä vai totta?

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 22. toukokuuta 2011

Selvittyäni Lovecraftistä luin heti perään Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka myös ostin Stockan hulluilta päiviltä. Olin lukenut Eläinten vallankumouksen joskus nuoruudessani, joten minulla oli kirjasta vain mielikuva. Muistin toki kirjan motoksi nousevan virkkeen: ”Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Onnittelen jokaista ihmistä, joka ei ole nähnyt tai joutunut kokemaan sitä. Tosin epäilen, että sellaisia ihmisiä on hyvin vähän. Työpaikallani on kovasti keskusteltu arvoista, kuinka kaiken tulisi olla avointa, oikeudenmukaista ja hyvästä ammattitaidosta kertovaa. Pelkkä keskustelu ei tosin auta silloin kun toiset todellakin ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Yhteiset säännöt ja ohjeet koskevat vain meitä tavallisia työntekijöitä. Tämä tosin taitaa olla faktaa useimmilla työpaikoilla.

Suosittelen Eläinten vallankumousta jokaiselle, joka haluaa tietää, mitä todella tapahtuu. Myös täällä Suomessa ja nyt, vaikka Orwellin kritiikin kohde olikin Neuvostoliitto.

Eläinten vallankumouksen synnyttämää ahdistusta pakenin Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuvaan puuhun. Harmi vain, että Kahdesti haarautuva puu ei ole parasta Le Guinia. Kirja oli pitkäveteinen, vaikka ajatus maailman rakentamisesta ja rakentumisesta tarinoilla on aina ajankohtainen.

Olen halunnut lukea Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan siitä lähtien, kun Hesari julkaisi kirjasta hyvinmyönteisen arvion. Kun vielä työkaveri kehaisi kirjaa, olin innoissani saatuani sen pikalainaksi torstaina. Kvanttivaras on kunnon scifiä, jossa on huikeata tekniikkaa ja asuttuja planeettoja.

Mars-planeetalla on yksityisyyden suojaksi kehitetty gevolut-tekniikka, jonka tukena on kaikenkattava yhteismuisti. Gevolut-tekniikan ansiosta ihmiset voivat suojautua yksityisyyden usvaan. Sosiaalisissa tilanteissa ihmiset sopivat gevolut-tekniikan avulla, kuinka paljon itsestään toiselle paljastavat. Samaten voidaan sopia, meneekö keskustelu yhteismustiin vai jääkö se vain osallistujien muistiin vai pyyhkiytyykö se kokonaan muistista pois.

Teeman torstaisin näyttämän Virtuaalivallankumouksen perusteella Google ja moni muukin rakentaa parhaillaan kaikenkattavaa yhteismuistia. Siihen yhteismuistiin ei kaikilla taida olla pääsyä.

Kvanttivarkaasta on vielä yli puolet jäljellä. Paljon on siis vielä ymmärrettävää ja ihmeteltävää jäljellä. Niinkuin tässä elämässä.

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 8. toukokuuta 2011

Stockan Hulluilla päivillä hullaannuin vain Akateemisessa kirjakaupassa. Päätin kerrankin tarttua härkää sarvista, rohkaista luontoni ja lukea H.P. Lovecraftin novelleja. Uskoin, että minun on sivistettävä itseäni tutustumalla tämän kuuluisan kauhukirjailijan teksteihin. Ostin H.P. Lovecraftin kootut teokset 1: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia.

Nopeasti tajusin, että en pidä Lovecraftistä. Ensimmäiset kertomukset alkaen Kammottavasta talosta jatkuen Varjoon Innsmouthin yllä olivat ällöttäviä. En nauttinut niiden lukemisesta, ne tuntuivat hyvin vierailta, vaikka kertojana oli ”minä”. Novellit eivät herättäneet minussa pelkoa tai kauhua.

Lovecraftin novellien lähtökohtana tuntuu olleen vierauden ja erilaisuuden herättämä pelko, kauhu ja inho. Kammottavaa on etenkin eri lajien risteytymine, kuten novelleissa Varjo Innsmouthin yllä ja Dunwichin hirviö. Myös jokainen poikkeama ns. normaalista ihmisyydestä on novelleissa tarkoitettu kauhua herättäviksi.

Toisenlainen puheääni herätti novellien kertojissa pelkoa olemalla ”jonkin inhottavan, jättiläismäisen hyönteisen monotonista surinaa”, jonka ”tuottaneilla elimillä ei ole mitään yhteistä ihmisen puhe-elinten tai minkään muidenkaan nisäkäslajien vastaavien elinten kanssa”.

Vuosina 1924-1931 ilmestyneet kertomukset ammensivat kauhun ulkopuolelta tulevasta uhasta, usein joidenkin kieroutuneiden tai alkukantaisten ihmisten myötävaikutuksella tai psyykkisesti yliherkkiä ihmisiä hyväksikäyttämällä. Tämä ulkopuolinen uhka kuvattiin niin epämääräisesti, että se ei minua pelottanut. Lovecraft käytti usein termiä sanoinkuvaamaton, mutta yhden kauhun hän kuvailee tarkasti. Useassa novellissa toistuva kuvaus kertoo, millainen olento Cthulhu on.

Olin helpottunut saatuani luettua kirjan loppuun. Oloni oli silti jotenkin likainen ja ahdistunut. Tarinoissa vahvasti esiintuotu erilaisuuden ja toiseuden vastenmielisyys herätti minussa vastenmielisyyttä tarinoiden arvomaailmaa kohtaan. Markku Sadelehto toteaa kirjoittamassaan esipuheessa, että Lovecraft oli kiihkeä rotuopin kannattaja. Siksi ihmettelenkin, miksi Jalava kustansi tämän teoksen tänä vuonna.

Uskomattoman puhdistavaa oli kirjan lukemisen jälkeen katsoa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu putkeen. Star Wars –elokuvissa erilaisuus ei ole uhka, se ei ole pelottavaa. Eri lajien kanssakäyminen on niissä riemastuttavan luontevaa, vaikka ewokit yrittävätkin ensin syödä Leian, Luken ja Hanin. Iloitsin jopa juhlista Jabba the Hutin luona sen useiden lajien kirjon vuoksi.

Luin kirjan, vaikka välillä haeskelin hyllystäni muuta luettavaa, kauniimpaa, helpompaa ja vähemmän kieroutunutta. Jatkoin, koska halusin tietää, mikä se Cthulhu oikein on. Teoksen myöhemmissä novelleissa alkaen Cthulhun kutsusta jatkuen Kuiskaukseen pimeässä varoitetaan ottamasta selvää näistä asioista. Olisipa kirjan kannessa ollut tämä varoitus. Olisin taatusti pärjännyt ilman tätä kirjaa.

Tulva

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantaina 6. toukokuuta 2011

Juuri kun olin päättänyt, että en enää maksa Naisasialiitto Unionin jäsenmaksua seuraavaksi vuodeksi, saapuiTulvan viimeisin numero 2/2011. Tulva-lehdessä ei ole pitkiin aikoihin minua kiinnostavaa luettavaa. Sen esiintuoma naisasia ja feminismi ovat tuntuneet vierailta ja tunkkaisilta.

Nyt lehdessä oli useita mielenkiintoisia juttuja alkaen pohjoismaisista naisjumalattarista. Freija, Frigg, Gefjon ja Skade olivat jutun mukaan hyvin itsenäisiä naisia, joilla oli voimakas seksuaalisuus. Piristävää verrattuna antiikin jumaltaruihin, joissa miesjumalat Zeuksen johdolla ovat täysin viettinsä ohjailtavissa.

En tiennyt, että 6.2. vietetään kansainvälistä naisten ympärileikkausten (FGM, Female Genital Mutilation) nollatoleranssin päivää. Sen kunniaksi Tulvassa tarkasteltiin Africarewo-yhdistyksen julkaisua Say no to FGM otsikolla Turvallisuus, jatkuvuus ja orgasmi. Tällainen juttu on pakko lukea! Say no to FGM kirjoittaa naisen nautinnosta ja FGM:stä seuraavasti: ”Naisen nautinto koostuu monista pienistä asioista, joista tärkeimpien joukossa on turvallisuus ja jatkuvuus”. Niinpä. Siihen se ympärileikatuilla naisilla taitaa jäädäkin.

Perussuomalaisten suhdetta tasa-arvoon käsitellään jutussa ”Tuulat, Pirkot, Mirjat… Olen teidän miehenne!” Lukekaa itse, jos asia kiinnostaa.

Unionin pääsihteerin kolumnissa ”Ringring!” Johanna Pakkanen kertoo median tarpeesta saada vihaisia feministisiä lausuntoja liittyen mm. Berluscionin vierailuun Suomessa. Kun media ei sellaista lausuntoa saa, juttua ei ilmesty lainkaan.

Feminismin ja feministien maine miestenvihaajina on arka paikka Tulva-lehdelle ja ilmeisesti koko Unionille. Silti Tulvassa on juttu SCUM-manifestista, joka ilmestyi vuonna 1968, mutta vasta tänä keväänä suomeksi. Valerie Solanasin manifestin sana SCUM muodostuu sanoista Society for Cutting up Men. Ilmeisesti vaikean aiheen vuoksi Tulvan SCUM- juttu on teoksen esipuheen kirjoittaneen Akuliina Saarikosken ja kirjailija Antti Nylénin haastattelu. Näin lehden tai Unionin ei tarvitse ottaa kantaa itse SCUM-manifestiin.

Muitakin kiinnostavia juttuja tässä Tulvan numerossa oli. Hyvä niin, sillä pysyn päätöksessäni enkä maksa jäsenmaksuani. Voi olla että menetän joitain sellaisia tietoja, joita en muualta saa.

Otan riskin. En usko, että feministisyyteni on kiinni siitä, olenko jäsen vai en. Kaikenlaiset jäsenyydet ovat aina ahdistaneet minua.

Sunnuntain iloksi L

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 27. maaliskuuta 2011

Miltä L näyttäisi? L on kirjahyllyni sydän ja se näyttää Laxnessilta, Leeltä, Le Guinilta, Lessingiltä, Lewisiltä ja Lindgreniltä. Se näyttää myös Lee Mastersilta, Lennonilta, Lindeltä, Lindqvistiltä ja Londonilta. Siihen kuuluvat myös Leino, Leinonen ja Linnankoski.

Elämää suurempia kirjoja melkein kaikki.

Aloitan varhaisimmasta lukukokemuksesta eli Astrid Lindgrenistä. Mestarietsivä Kalle Blomkvist on kokoomateos, jossa on kaikki kolme Kalle Blomqvist –kirjaa. Yksityisetsivä Kalle Blomkvist, Kalle Mestarietsivä sekä Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä. Niinimaan koulun siivooja-vahtimestarilla oli tapana lukea ääneen meille lapsille ja hänen ansiostaan sain nauttia näistä ennen kuin opin lukemaan. Pepit ja muut Astrid Lindgrenit tulivat tutuksi vasta lukemaan opittuani.

Mestarietsivä Kalle Blomkvist on jotain perin juurin ruotsalaista. Pikkukaupunki, pullantuoksu, ruotsalainen kesä (Ruotsissa ei ole vain kesä, se on aina ruotsalainen kesä), ikuisesti murrosiän kynnyksellä olevat päähenkilöt – ja rikokset. Elokuvassa Miehet jotka vihaavat naisia, Mikael Blomkvistista puhuttaessa joku kysyy, onko hän joku Kalle Blomkvist.

Gunnel Linde on myös ruotsalainen lastenkirjailija. Hänen satukokoelmansa Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä on täynnä riemastuttavia nykyaikaa (kirja on julkaistu Ruotsissa vuonna 1976)kuvaavia satuja. Olen oikea ihmissusi on välillä ahdistava kuvaus Ulfin identiteettiongelmista. Kirja oli pitkään ainut lukemani kirja, jossa edes viitattiin ihmissusiin.

Kolmas ruotsalainen on Johan Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Luin tämän katsottuani elokuvan kolme kertaa. Pidän edelleen elokuvasta paljon enemmän.

Lapset ovat päähenkilöinä myös Harper Leen Kuin surmaisi satakielen –kirjassa. Pari viikkoa sitten Teemalta tuli kirjasta tehty elokuva, mutta se ei ollut riittävän hyvä. Koska kirja on yksi parhaista kuvatessaan lämmöllä ja huumorilla lapsuutta, rakkautta, ymmärrystä, oikeudenmukaisuutta, rasismia ja pelkoa. Sain kirjan 10-vuotiaana äidiltäni joululahjaksi ja rakastuin siihen jo silloin. Loppuun asti ja risaiseksi luettu.

Halldor Laxnessin Salkavalkaa en aio lukea uudestaan. Ensimmäistä ja ainutta kertaa kirjaa lukiessani olin ekstaasissa. Näin upeaa ja hienoa ja intensiivistä kirjaa en ollut koskaan aikaisemmin lukenut. Haluan säilyttää tämän mielikuvan.

Maailman parhaaksi kirjaksi nimitin aikoinaan myös Ursula Le Guinin Osattomien planeettaa. Teoksen vahva yhteiskunnallisuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen kiehtoivat minua. Kuten myös kirjan teoreettisuus ja ainutlaatuisuuden korostus. Ihminen oli yhtä nimensä kanssa, kenelläkään ei ollut samaa nimeä. Luin Osattomien planeetan pitkästä aikaa uudestaan pari vuotta sitten. Kirja oli muuttunut raskaaksi ja kieli vaikeaselkoiseksi.

Ursula Le Guinin teoksista rakastan toki Maameren tarinoita, mutta sarjan viides osa Kertomuksia Maamereltä maistui hieman väkinäiseltä. Maailma, vihreä metsäviehätti minua enemmän kuin Pimeyden vasen käsi. Molemmat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

L on paljon suppeampi kuin mitä se voisi olla. Pepit, Leijonamieli ja muut Lindgrenit ovat jotenkin kummasti siirtyneet tyttäreni hyllyyn. Saman kohtalon ovat saaneet kokea Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden neljä ensimmäistä osaa ja C. S. Lewisin kaikki Narnia-kirjat. Narnioista hyllyssäni on vain Taikurin sisarenpoika, sillä se on kaksoiskappale. Velho ja Leijona taitaa olla meillä peräti kolmena kappaleena. Aslaniin rakastuin ensi lukemisella.

C. S. Lewisin scifitrilogiaa en aikoinaan voinut vastustaa, koska rakastin Narnia-kirjoja ja rakastan edelleen. Suurimman vaikutuksen teki Matka Venukseen, sillä siinä ylistetään kokemuksen ainutlaatuisuutta. Tänä aikana, jolloin kaikki on tallennettavissa ja toistettavissa, sellainen tuntuu kuin saisi kerrankin happea keuhkoihinsa.

Vastustin pitkään. Ajattelin, että minun ei ole pakko lukea jotain kirjaa vain sen takia, että jokainen sanoi minulle: ”Päivi, sun täytyy lukea Doris Lessingin Shikasta!”. Onneksi annoin periksi. Shikasta mullisti ajattelutapani, antoi käsitteitä, ratkaisun nuorisotyöttömyyteen (!) ja ihastuttavan tarinan kissasta. Ihmisyyden perimmäinen olemus on Lessingin mukaan realistisessa optimistisuudessa. Siinä vaiheessa kun kaikki on menetetty, ihminen toteaa: ”No, huonomminkin voisi olla” ja aloittaa alusta. Canopuslaisuus on vieläkin ominaisuus, jota haen toisesta ihmisestä.

Avioliitot vyöhykkeiden välillä antoi lisää ajateltavaa ja käsitteitä. Ajatusisät ja –äidit kuulostavat todella hyvältä ajatukselta. Kuinka tärkeää onkaan nostaa katse ylös, nähdä pidemmälle ja kauemmas!

Sen sijaan Siriuksen kokeet –kirjaa minun on ollut vaikea sulattaa. En pidä siitä, mutta se kuuluu samaan sarjaan, joten se kuuluu kirjahyllyyni. Lessingin muuta tuotantoa olen lukenut aivan liian vähän.

Muistaakseni olin oppikoulussa, kun eräässä aamunavauksessa luettiin runo, joka alkoi ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta”. Seuraavalla välitunnilla ystäväni hieman naureskellen totesi, että eivätpä ihmiset tainneet tunnistaa Eino Leinon Elegiaa. Kyllä minua hävetti, en minäkään ollut tunnistanut. Ystävyyteni Eino Leinon kanssa alkoi vasta Vesa-Matti Loirin hienoista Leino-tulkinnoista. Myöhemmin luin Leinon Helkavirret ja muut runokokoelmat ja romaanitkin.

Sillä runonlukijaa ei minusta saa oikein mitenkään. Sain Maaria Leinosen valitut runot vuosilta 1980-1994 Unet kukkina tielle sisareltani jouluna 1999. Kirja on edelleen kesken. Aikanaan hyvin muodikasta Spoon River antologiaa en myöskään ole lukenut kokonaan.

Kesken on jäänyt myös John Lennonin Hispanialainen jakovainaa. Ehkä en vain ole ollut oikeassa fiiliksessä. Sen sijaan Lennonin musiikille olen miltei aina oikeassa fiiliksessä!

Jack Londonin kirjoja luin aikoinaan ahmimalla. Jossain syvällä minussa on toinen Päivi, joka rakastaa erämaata ja villiä luontoa. Jack Londonin Susikoira muistuttaa minua siitä, että kaikki elämä ei ole tässä. Kuten hyvä kirja tekee aina.

Ja vielä odotan sitä miestä, joka laulaa minulle laulun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta –kirjan Olavi lauloi jokaiselle naiselle erilaisen laulun. Luin lumoutuneena Olavin taidosta sanoa jokaiselle naiselle juuri ne sanat ja asiat, joita toinen sydämessään kaipasi.