Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.
 |
Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.
Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.
Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.
Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.
Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti